Fellinin Satyricon kotikatsomo

Fellinin Satyriconista tunnistaa tekijänsä. Juoni on löyhä, päähenkilöt ajautuvat hetkestä toiseen, tilanteiden vaihtumisessa on viehkoa absurdiutta. Tunnistettavaa on myös fellinimäinen hiljaisuuden kuuntelu, pysähtynyt tarkkailu ja hitaasti kulkevat avarat kuvat sekä etäännytetty kerronta, joka jättää henkilöt arvoituksiksi.

Elokuvan kuvakerrontaa on ylistetty uskomattoman kauniiksi. Dvd:n takakansi hehkuttaa sitä klassikoksi, joka kuuluu perussivistykseen. Tämä kaikki on oivaa myyntipuhetta, onhan teos kovan luokan ohjaajan käsialaa. Kuitenkin elokuvan katsominen oli äärettömän vaikeaa, suorastaan tuskallista. Tämä saattaa johtua siitä, että tapahtumapaikaksi on lavastettu Antiikin Rooma, jossa ylenpalttinen irstailu, egoismi ja hedonismi kukoistavat. Ajankohdassa ei sinänsä ole vikaa, päinvastoin se tarjoaa kiinnostavaa materiaalia siitä, miten häkellyttäviin mittoihin ihmisluonteen häikäilemättömyys saattaa kasvaa. Fellini ei kuitenkaan tässä, toisin kuin useimmissa mestariteoksissaan, ajelehdi omassa ajassaan, eikä ehkä siksi ole tavoittanut elokuvaansa aitoutta. En myöskään pysty näkemään kauneutta saastalla ja karmeudella mässäilevässä kuvagalleriassa.

Satyriconin teatraalisuus, joka etäännyttävän vaikutelman ja aihepiirin kannalta kylläkin on perusteltua, on jopa Fellinin käsissä paisunut mahdottomaksi. Elokuva yksinkertaisesti tuntuu pöyhkeilevän tekotaiteellisuudellaan. Satyricon epäonnistuu siinä, minkä samaa tematiikkaa vastaavin keinoin tarkasteleva Peter Greenawayn Kokki, varas, vaimo, rakastaja (1989) niin ylväästi vie loppuun. Greenawayn mahtipontinen, teatterin keinoihin perustuva kulissimaisuus ei tunnu keinotekoiselta, sillä elokuvan kaikki osat muodostavat saumattoman, tarkoitusta palvelevan kokonaisuuden.

Satyricon pohjautuu Antiikin tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluneen Petroniuksen katkelmina säilyneeseen teokseen, joka nimensä mukaan on satiiri. Fellinin Satyriconin satiiri on kyynistä ja raskasmielistä. Se tunnustaa samankaltaista, raakaa ja pessimististä maailmankuvaa kuin pari vuotta aiemmin ilmestynyt Jean-Luc Godardin Week End vuodelta 1967. Godardin terävässä visiossa tienvarrelle jonossa kolaroidut liekehtivät autot ja maahan makaamaan jätetyt ruumiit ovat raadollinen metafora maailmasta, jossa ihmisen välinpitämättömyys on murtautunut ulos kaikista yhteiskunnan asettamista sosiaalisista käyttäytymiskoodeista. Kuinka ollakaan, kumpikin näistä elokuvista peilaa hyvin myös meidän aikaamme, jossa kaikenlaiset tahot ja ryhmittymät joka maailmankolkassa ovat vihdoin heränneet vaatimaan oikeuksiaan ja itsekeskeisyys on noussut hyväksytyksi trendiksi.

On myönnettävä, että dekadenssin kuvauksessa Satyricon on kylläkin onnistunut. Valtakunnassa vallitsee täydellinen amoraalisuus, moraalin puute. Ihmisiä ajaa eteenpäin ainoastaan oman nautinnon hillitön jahtaaminen, jonka tieltä raivataan kaikki esteet. Ihmishenki ei ole juuri minkään arvoinen. Paheellisuus huipentuu syömisorgioihin, joissa ahmitaan kunnes oksennetaan - että jaksetaan taas ahmia lisää. Niin homo- kuin heteroseksuaalinenkin ylenpalttisuus, murha, kannibalismi ovat arkipäivää, eikä mikään perversio ole vieras Rooman eläimelliselle ylimystölle.

Henkilöt ovat vain kimppu ominaisuuksia: ahneus, iva, omahyväisyys, julkeus, huikentelevaisuus. Pääpiruna on nuori komistus Encolpio (Martin Potter), jonka seikkailut ovat kuin harhaileva matka; kenties itseen, omaan miehuuteen. Hän käväisee muun muassa Trimalkion pidoissa ja Minotauroksen labyrintissa, kunnes menettää mieskykynsä ja alkaa epätoivoisena metsästää kadonnutta potenssiaan.

Seuranaan hänellä on kevytmielinen Ascilto (Hiriam Keller), joka voittaa molempien himoitseman nuorukaisen itselleen. Encolpion suru rakkautensa kohteen menetyksestä on raastava, mutta tyttömäinen Gitone (Max Born) unhoittuu niin pian kuin ilmaantuu muita lihallisen tyydytyksen lähteitä. Ainoa täysjärkinen hahmo on humaaniutensa rippeet säilyttänyt runoilija, joka sanojensa tähden miltei tuhoutuu. Kuvaavaa on, että hänet koetetaan polttaa elävältä, vain jotta tympääntynyt juhlijakunta saisi hetken huvituksensa.