Fellinin Rooma kotikatsomo

Ohjaajan merkitystä korostavan auteur-teorian kannattajien mielestä mestariohjaajan epäonnistuminen on kiintoisampaa kuin poropeukaloiden satunnainen onnistuminen. Väite on liioiteltu, mutta siinä on pointtinsa, sillä suurten ohjaajien käsiala on usein tunnistettavissa vähäisemmistäkin töistä. Siksi kolme tähteä Federico Fellinin elokuvalle voi tuntua vähättelyltä. Vaikka Fellini oli elokuvataiteen suuria, jäljittelemättömän omaperäisiä mestareita, niin Fellinin Rooma ei kuitenkaan lukeudu ohjaajan suuriin elokuviin. Silti se tietysti on mielenkiintoista katsottavaa kaikille Fellinin tyyliin ihastuneille. Ja on muistettava, että Fellinin elokuvan julkaiseminen Suomessa dvd:nä on aina kulttuuriteko.

Rooma valmistui vuotta ennen ohjaajan ehkä rakastetuinta elokuvaa, Amarcordia. Teoksissa on paljon yhteneväistä, mutta Amarcord on selvästi hallitumpi ja kokonaisvaltaisempi elämys kuin Rooma, joka koostuu irrallisista, vain väljästi toisiinsa liittyvistä palasista. Rooma on hyvin subjektiivinen teos, enemmän aistillinen kuin looginen kokonaisuus. Elokuvaa ei voi oikeastaan selittää; siihen on vain pyrittävä heittäytymään mukaan tai sitten jäädä ulkopuolisena ihmettelemään, missä on koko jutun ydin. Siinä ei ole juonta juuri nimeksikään, vaan pikemminkin tuokiokuvia Rooman historiasta Mussolinin ajasta aina 1970-luvulle. Elokuva on tavallaan mysteeri siinä missä kuvaamansa kaupunkikin. Eri aikatasoilla impressionistisesti liikkuva teos sukeltaa ohjaajalle tyypillisesti päähenkilön - siis ohjaajan itsensä - nuoruuteen ja lapsuuteen, palatakseen sitten 1970-luvun Rooman harmauteen. Päällimmäiseksi tunteeksi jää kaipuu menetetystä yhteisöstä. Lapsuuden ja nuoruuden lämmin ja karkeudessaankin kokonaisvaltaisen inhimillinen elämä näyttää hävinneen jonnekin autojen ja betoniviidakon katveeseen.

Hollywood-kerrontaan ehdollistuneelle katsojalle Fellinin Rooman seuraaminen on (terveellinen) haaste. Fragmentaarisuus kääntyy kuitenkin jossain vaiheessa itsetarkoitukselliseksi. Pitäisin elokuvan suurimpana ongelmana 1970-luvun aikatasoa, jossa kuvataan itsereflektiivisesti elokuvantekoa ja joka poikkeaa liian selvästi nuoruusmuistojen kuvauksesta. Toisaalta loogisesti etenevä tarina ei ollut keskeinen asia Fellinin maailmassa. Elokuvasta nauttiminen edellyttääkin ohjaajan tyylipiirteiden tunnistamista.

Lavastaja Ensio Suominen sanoi joskus viisaasti, että Fellini on dramaturgina kuin kukkakauppias. Rooma on hyvä esimerkki tästä, sillä kokonaisuuden levoton sirpalemaisuus pakottaa katseen mehukkaisiin yksityiskohtiin. Sellaisiin, kuten munkille ja nunnille suunnattu muotinäytös tai kaaosmainen teatteri-esitys. Niissä, kuten myös alkupuolen ruokapöytäkohtauksessa, on sellaista lämpöä ja terävyyttä, jotka tekevät Fellinistä niin ominaislaatuisen taiteilijan.

Kohtaus, jossa tehdään arkeologisia kaivauksia, kuvaa hyvin elokuvaa ja ehkä myös sen asemaa nykykatsojan silmissä. Kohtauksessa metrokäytävää kaivavat työmiehet löytävät vanhan roomalaisen talon, jonka kauniit seinämaalaukset kuitenkin häviävät itsestään, kun uutta ilmaa virtaa avattuun huoneeseen. Samalla lailla myös Fellinin elokuvan aikalaiskatsojille avautunut kauneus voi jäädä monelle nykykatsojalle kummalliseksi arvoitukseksi, kadonneen ajan ja elokuvataiteen henkäykseksi. Vaikka Rooma ei ole kestänyt aikaa niin hyvin kuin ohjaajan mestariteokset, Fellinin tuotantoa ja tyyliä tunteville se tarjoaa silti hienoja hetkiä.