Ihana elämä kotikatsomo

Federico Fellinin Ihana elämä on elokuva, joka monille tulee ensimmäisten joukossa mieleen puhuttaessa eurooppalaisesta elokuvasta. Lähes kolmetuntinen ja näyttävä elokuva samaistuu mielikuvissa muodoltaan myös se päätähtiin Anita Ekbergiin ja Marcello Mastroianniin. Elokuva oli aikanaan skandaalinkäryinen menestys ja vieläkin se esiintyy kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listoilla.

Rooman ytimessä Via Veneton liepeillä notkuva toimittaja Marcello Rubini metsästää julkkisjuttuja kahviloissa istuen ja tapaa iltaisin mitä erikoisempia ihmisiä, ennen kaikkea naisia, vaikkei oikein tiedä, miten heihin pitäisi suhtautua. Samalla hänen suhteensa tyttöystäväänsä rakoilee. Marcello on kotoisin Rooman ulkopuolelta varakkaasta perheestä ja hän tunnustaa suhteidensa auttaneen asemansa hankkimisessa. Hän tuntuu suhtautuvan salaa halveksien työhönsä ja yrittää kirjoittaa myös kirjaa. Hänen kaverinaan on julkkiskuvia metsästävä valokuvaaja Paparazzo, jonka roolinimi muodostui yleisnimitykseksi kaltaisilleen elokuvan ansiosta.

Rakenteeltaan elokuva koostuu useista ajallisesti ja tilallisesti yhtenäisistä, eri päiviin sijoittuvista jaksoista, joiden ajallinen järjestys ei kuitenkaan ole itsestään selvä. Tapahtumakokonaisuudet kestävät yleensä toiveikkaasta illasta lopunenteiseen aamuun. Keskiössä on kuitenkin Marcellon hahmo, joka hämmästelee näkemäänsä ja pyrkii osallistumaan tapahtumiin kykyjensä mukaan. Rakenne on riittävän haasteellinen, että elokuva käy eurooppalaisesta modernismista, mutta samalla kerronta on niin virtaviivaista, että Ihanasta elämästä on muodostunut suuren yleisön taide-elokuvan perusteos. Elokuva sijoittuu Fellinin uralla murroskohtaan, jolloin hän siirtyi neorealistisista vaikutteistaan kohti myöhäiskautensa eksentristä paisuttelua.

Katoliseen kirkkoon kriittisesti suhtautunut Fellini käy uskonnollisen kuvaston ja tematiikan kanssa erikoista kissa ja hiiri -leikkiä. Elokuva alkaa kuvilla Rooman yllä helikopterilla kuljetettavasta, kädet levällään liitelevästä Jeesus-patsaasta ja yhdessä sen jaksoista Marcello tarkkailee lasten näkemäkseen väittämän Neitsyt Marian ilmestyksen aikaansaamaa hälinää ja tapahtumatonta ihmettä.

Monien kirkon tuomitsemiin kategorioihin kuuluvien hahmojen ja tilanteiden, kuten prostituoitujen ja avioeron, esittely toi Fellinille syytöksiä jumalanpilkasta, petturuudesta ja jopa kommunismista, vaikka ohjaaja ei sen kannattajana ole tunnettu. Italia oli poliittisesti kahtiajakautunut maa lähes Isä Camillo -hengessä vielä 1950-luvun nousukaudellakin. Vaikka elokuvassa on nähty kristillisten teemojen käsittelyä ja sen episodirakennettakin pidetty raamatullisen seitsenluvun mukaan koostettuna, oli Ihanan elämän katsominen katolisen kirkon virallisen kannan mukaan synti – ja sehän italialaiset veti lippuluukuille.

Eurooppalaiset taide-elokuvat käsittelivät 1950- ja 1960-luvuilla sodanjälkeisen sukupolven nousun ajalla erityisen usein ihmisten välisen kommunikaation ongelmia ja tätä voi pitää myös Ihanan elämän keskeisenä teemana aina loppukohtaukseen asti, jossa Marcello ei konkreettisesti kuule ja ymmärrä, mitä nuori tarjoilijatar hänelle veden yli yrittää sanoa. Marcellon isä on liikemies ja mitä ilmeisimmin myös vanha naistenmies, jonka kunto alkaa reistailla. Marcellon äidistä ei hiiskuta sanaakaan, mutta jonkinlaista äitihahmoa hän tuntuu etsivän läpi elokuvan labyrinttimaisen rakenteen.

Vaikka kuvaukset tehtiin pääasiassa Cinecittàn studioilla, kuvattiin myös aidoilla paikoilla ja otoksia on yhdistelty taitavasti. Elokuvan ja koko elokuvahistoriankin kuuluisimpiin kohtauksiin kuuluva Anita Ekbergiin ja Marcello Mastroiannin yöllinen kahlaus Trevin suihkulähteessä jouduttiin Fellinin mukaan kaupungin vaatimuksesta kuvaamaan kahden ja kuuden välillä aamuyöllä. Kohtausta jäljittelemään pyrkineet turistit olivat pitkään paikan harmina.

Poikkeuksellisesti kuvaaja Otello Martelli käytti lähi- ja puolilähikuvia kuvatessaan pitkäpolttovälisiä linssejä toisin kuin Cinemascope-kuvaa tehtäessä yleensä. Tuloksena saatu lyhyt syvyysterävyysalue sumentaa taustat ja ympäristöt ja korostaa henkilöhahmoja ja heidän psykologista erillisyyttään. Sama vaikutelma saadaan keskusteluotoksissa tarkentamalla vuoron perään puhuvaan hahmoon. Fellini halusi myös kamera-ajoissa käytettävän tavallista pitempää polttoväliä, mikä tuo kaupunkikuvaukseen aivan oman, pyörryttävän vaikutuksensa.

”Olin keksinyt Via Veneton, jota ei ole olemassa, paisuttaen ja vääristellen todellisuutta mielikuvituksessani taiteilijan vapaudella, kunnes se saavutti valtavan allegorisen freskon mittasuhteet”, kertoo ohjaaja kirjassaan Fellini. Ja Fellinin fresko on ulkoisesti hieno, jopa häikäisevä, mutta jotain syvyyttä siitä tuntuisi puuttuvan, vaikka onhan allegoria katsojan silmässä.