La Strada - Tie kotikatsomo

"Elokuvani näyttävät rakkaudettoman maailman, ihmisiä jotka riistävät toisiaan ja käyttävät toisiaan hyväkseen; ja tämän kaiken keskellä on elokuvissani aina joku, joka haluaa antaa muille rakkautta ja elää vain rakkaudesta."

Federico Fellinin lausumat sanat pätevät hyvin myös Tiehen (1954). Sen pääosakaksikon muodostaa köyhä Gelsomina (Giulietta Masina) ja töykeä kahlekuningas Zampanò (Anthony Quinn). Zampanò on ostanut Gelsominan avustajakseen tien päälle, mistä hyvästä hän huolehtii tämän ruokailusta ja majoituksesta. Yhteiselämä on kuitenkin takkuista, kun nainen on rakkautta ja omaa paikkaansa etsivä yksinäinen ja yksinkertainen kulkija ja mies tuskin sanaakaan puhuva, naisiin ja viiniin menevä, lihaskimppu. Kolmantena henkilönä matkan varrella tavataan kepposia tekevä nuorallakävelijä, "Hullu", jonka kohtalo kietoutuu yhteen Gelsominan ja Zampanòn kanssa.

Tie on nimensä mukaisesti road movie, jossa kuvataan ihmisten elämänvaiheita kuolevan ammatin ympärillä. Se on tyypillinen Fellinin varhaiskauden työ ja pitää sisällään aineksia niin neorealismista kuin myöhäisemmälle tuotannolle ominaisesta fantasian käytöstä. Neorealismiin nähden Tiessä on poikkeuksellista erikoislaatuisten ihmisten esilläolo. Kun esimerkiksi Vittorio de Sican Polkupyörävarkaassa (1948) perheen isä on sidottu yhteiskunnallisiin oloihin, Tiessä henkilöt ovat jollain tavalla irrallaan muusta maailmasta.

Fellinin varhaiselokuvat, niin hyviä kuin itsessään ovatkin, ovat paljon velkaa näyttelijöille ja nimenomaan Giulietta Masinan uskomattoman ilmeikkäälle näyttelijäntyölle. Masina on kuin sirkusklovni, jonka kasvoilta on luettavissa elämän ilot ja tuskat sekä sävyt niiden väliltä. Hänessä voi havaita samaa kärsimystä, joka kuvastuu Carl Theodor Dreyerin ohjaaman mykkäklassikon Jeanne d´Arcin kärsimyksen (1928) päähenkilön, Maria Falconettin, kasvoilta ja toisaalta Masinassa on samaan aikaan lapsekasta iloa ja toiveikkuutta.

Toiseen Giulietta Masinan tähdittämään Fellinin varhaiskauden elokuvaan, Cabirian yöt (1957), verrattuna Tie on hieman johdonmukaisempi ja yhtenäisempi, mutta toisaalta se menettää jonkin verran Cabirian vaelluksen lennokkuutta ja irrationaalisuutta. Tie on saanutkin ehkä turhan merkittävän aseman Fellinin tuotannossa, mutta yhtä kaikki, kyseessä on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva liikkuvan ammatin erikoislaatuisista mutta yksinäisistä ihmisistä, jotka etsivät omaa paikkaansa maailmassa.