Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia kotikatsomo

Petri Poikolaisen upean roolisuorituksen varaan rakentuva Teemu Nikin ohjaama Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia (2021) nousee kaikkien aikojen merkittävimpien suomalaiselokuvien joukkoon. Se on inhimillisyydessään syvästi koskettava rakkauden ja ymmärryksen puolesta puhuva kokonaistaideteos sekä audiovisuaalisesti merkittävä kuvaus vammaisen ihmisen elämästä tämän omasta näkökulmasta kerrottuna.

Sokea mies vie nimensä mukaisesti katsojan Jaakon (Petri Poikolainen) MS-taudin varjostamaan arkeen, josta ei vaikeuksista huolimatta puutu lämpöä ja elämäniloa suhteessa miehen filmihulluuteen sekä rakkauteen kaukana asuvaan naisystävään Sirpaan (Marjaana Maijala). Onnenpotkun kokeva Jaakko päättää lähteä tapaamaan Sirpaa, mutta yksinkertaiselta vaikuttava matka junalla ja taksilla ei ole helppo pyörätuolinsa kanssa liikkuvalle sokealle miehelle.

Elokuvan blu-ray-julkaisu on sisällöltään köyhä innovatiivisia videotervehdyksiä ja kommenttiraitoja lukuun ottamatta. Niistä yhdellä elokuvan tuotantoprosessia kiehtovasti avaavat Nikki ja Poikolainen ovat kuin fanittamansa John Carpenter ja Kurt Russell konsanaan. Miehet tunsivat toisensa jo armeija-aikana, mutta vuosikymmenten jälkeinen uudelleentapaaminen ja Poikolaisen koko ajan pahentuva MS-tauti herättivät ajatuksen elokuvanteosta yhdessä.

Hyvin nopealla aikataululla ja pienellä kuvausryhmällä syntyi Poikolaisen elämää spontaanisti seuraava, mutta fiktiivisen tarinan kertova Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia. Näyttelijänammattinsa jättämään joutunut Poikolainen heittäytyi innokkaasti Nikin kirjoittamaan Jaakon rooliin, jossa kahden miehen elämät ja ajatukset yhdistyvät ilmeten runsaissa elokuvaviittauksissa sekä rehellisessä huumorissa.

Jaakon arjen rauhalliset rutiinit välittävän elokuvan rytmitys sekä kaikki sen tuotannolliset ratkaisut pistekirjoitetuista alkuteksteistään lähtien vievät katsojan liikunta- ja näkörajoitteisen ihmisen maailmaan. Sokean ihmisen kokemusta vahvistetaan visuaalisesti tarkkaan harkitulla kuvauksella, joka jättää pääosin Jaakkoon keskittyvän kuva-alan reunat sumeiksi. Heikki Kossin ja Sami Kiiskin luoma yksityiskohtainen äänimaailma kertoo usein eniten, mitä Jaakon ympärillä tapahtuu.

Seesteinen elokuva ottaa lisää vauhtia Jaakon päästessä matkaan, minkä varrella pelonhiki nousee katsojan otsalle tämän jännittäessä jatkuvasti hänen pärjäämisensä puolesta. Nimbyä (2020) samaan aikaan tehneen Nikin käsikirjoitus ja dialogi sisältävät myös kärjistyksiä, joiden tavoitteena on tuoda esiin vammaisten ihmisten elämään liittyvät vaikeudet sekä julistaa heidän ihmisarvoisen kohtelunsa puolesta. Poikolaisen sympaattinen näyttelijäntyö kuitenkin välttää liiallisen sentimentaalisuuden.

Jaakon kaikki esteet voittava optimismi vaihtelee elokuvassa maanpinnalle palauttavien jokapäiväisten vaikeuksien välillä. Iloa ja toivoa löytyy tanssista sekä musiikista, joka on ilmaisuvoimaltaan suurta. Tunteiden ääripäät läpikäyvässä elokuvassa tärkeimmäksi nousee kuitenkin rakkaus, joka tiivistyy äänipuheluiden kautta etenevässä tarinassa ainoihin kasvoihin, jotka sen aikana nähdään tarkasti.

Taidemuotona elokuvan voima on ilmaista jaettuja tunteita, mistä Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia on täydellinen esimerkki. Äärimmäisen koskettava katsomiskokemus on samaan aikaan surullinen, hauska sekä voimaannuttava. Poikolaisen yhä huonontuneesta sairauden tilasta huolimatta hän on esittämänsä Jaakon tavoin elämäänsä toiveikkaasti suhtautuva henkilö, joka on elokuvan myötä päässyt jälleen tekemään sitä, mitä hän todella rakastaa. Tämä rakkaus on huomioitu useilla palkinnoilla Suomessa sekä kansainvälisesti, ja toivottavasti nyt myös katsojien toimesta.