Peluri – Kuolema on elävien ongelma valkokangas

Teemu Nikki lukeutuu Suomen mielenkiintoimpiin elokuvaohjaajiin, jonka teokset ovat jostain valtavirran sivu-uomien sokkeloista. Nikin vinolla huumorilla veistellyt tarinat on ammennettu muualta kuin suomalaisen elokuvan totutuilta mukavuusalueilta. Itseoppineen elokuvantekijän tarinat eivät ole täysin löytäneet sujuvaa elokuvallista muotoa, mutta kerronnallinen kulmikkuus on elokuva elokuvalta hioutunut soljuvammaksi.

Armomurhaaja (2017) toi Nikille huomiota ja arvostusta, mutta varsinaisena merkkipaaluna voidaan pitää hänen edellistä elokuvaansa Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia (2021). Omintakeisella kerronnan näkökulmallaan uraa uurtava teos jätti tuskin ketään kylmäksi. Sokean miehen jälkeen Nikin tulevien elokuvien odotusarvo nousi entisestään. Läheskään aina tämä ei ole tekijälleen myönteinen asia, sillä menestyksestä tulee helposti ylittämätön vuori, jonka uudelleen valloittaminen muuttuu mahdottomaksi.

Nikki on onneksi ymmärtänyt tilanteen ja siirtynyt fiksusti seuraavan vuoren juurelle. Vieläpä sellaisen, joka on riittävän etäällä edellisestä, mutta muistuttaa aiemmin kavuttuja. Jos Sokea mies oli rohkea ja onnistunut yritys tuntemattomaan, Nikin uutukainen Peluri – Kuolema on elävien ongelma on paluu hänen aiempien elokuviensa jatkumoon. Ja tässä jatkumossa Peluri on särmistään entisestäänkin hioutuneempi timantti.

Tarinan päähenkilö on Pekka Strangin koko lailla tyhjentävästi esittämä Risto Kivi, joka työkseen kuskaa ruumiita ja sortuu uhkapelaamiseen aina tilaisuuden tullen. Velkojen nujertama mies on menettämässä perheensä, eivätkä ansionäkymätkään ole ruusuiset. Risto tarttuu asiakkaansa tarjoamaan kuutamokeikkaan, jolle houkuttelee apuriksi naapurissa asuvan Arton (Jari Virman). Arto on vastikään saanut kuulla menettäneensä suurimman osan aivoistaan harvinaisen sairauden myötä.

Absurdilta vaikuttavassa tarinassa on selkeät ja tunnistettavat yhtymäkohdat todellisuuteen. Äkkiväärien tapahtumien ja mustan huumorin lomaan kätkeytyy vakavia teemoja, jotka pureutuvat niin addiktion kuin mielenterveyden ongelmiin. Elokuvien sijaan teemat saavat tavallisemmin tilaa vain asiantuntijoiden puheenvuoroissa.

Risto ja Arto joutuvat elokuvassa kohtamaan vaikeasti käsiteltäviä ja arvomaailmaltaan kyseenalaisia asioita. Elina Knihtilän esittämän Ullan pyörittämä ”peli” on kuin kylmä madonluku yhteiskuntamme alati koventuvista arvoista ja rahalle suodusta inhimillisyyden ylittävästä valta-asemasta.

Nikki kykenee hyvin rytmitetyllä kerronnalla puristamaan Risto ja Arton kurimuksesta elämän myönteisyyttä korostavia havaintoja, jotka saavat syvissä vesissä uivan elokuvan soljumaan kuin kevyesti virran viemänä. Tässä suhteessa Peluri on selkeä parannus Sokeaa miestä edeltävään Nikin tuotantoon. Voisi ehkä puhua elokuvallisen ilmaisun ja kerronnan kypsymisestä, Nikin tyylin lopullisesta puhkeamisesta kukkaansa. Hänen kaltaiselleen, totuttuja kaavoja hieman toisinkatsovalle tekijälle on suomalaisessa elokuvakentässä enemmän kuin tarvetta.

Synkistä teemoistaan huolimatta Peluri ei ole pessimistinen sukellus syvän päädyn pohjaan. Päinvastoin elokuvan pohjavirtaus on myönteinen, mikä kannattelee myös elokuvan paikka paikoin jopa ahdistavaksi koettavan kuvaston yli. Paljon on myös Strangin ja Virmanin harteilla. He tuovat ristiriitaisiin hahmoihinsa syvää inhimillisyyttä, joka leviää ympärilleen kuin taikapöly. Lopputulemana on outo yhtälö, jossa pimeältä puolelta on tarttunut mukaan vastustamatonta, tulevaisuutta viitoittaa valoa. Sitä kutsutaan toivoksi.