Ghostbusters: Afterlife kotikatsomo

Ivan Reitman ja Jason Reitman, isä, poika ja Haamujengin perintö. Alkuperäinen Ivan Reitmanin ohjaama Ghostbusters – Haamujengi (1984) on jo useamman sukupolven rakastama klassikko. Sitä seurannut Ghostbusters 2 oli kelpo jatko-osa, joka julkaistiin viisi vuotta alkuperäisen ilmestymisen jälkeen. Nykyisen kaltaisessa franchise-ajattelussa toinen osa julkaistiin auttamattomasti liian myöhään, ja kolmatta elokuvaa ei sitten kuulunutkaan, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli ehkä hyväkin asia. Ghostbustersin muisto pysyi kauniina ja tahrattomana. Ajatus jatko-osasta ei kuitenkaan jättänyt tekijöitä rauhaan.

Vuonna 2021 valkokankaille saatiin vihdoin monien toivoma ja odottama, ja ehkä joidenkin etukäteen hieman pelkäämäkin virallinen jatko-osa, Ghosbusters: Afterlife.

Liian usein käy niin, että alkuperäistä ideaa selittämään ja varioimaan lähteneet re-imagination, re-make ja re-whatever -versiot ovat olleet pahoja pettymyksiä ja herättäneet jopa suuttumusta tai ainakin turhautumista alkuperäisten elokuvien ystävien joukossa. Elokuvat eivät ole mitä tahansa kulttuurituotteita, ne ovat osa muistojamme ja ihmiseksi kasvun prosessia, ja siksi on ymmärrettävää, että haluamme muistojamme kohdeltavan kunnioittavalla otteella. Vesitetty, mitäänsanomaton uusversio vanhasta klassikosta on yhtä kuin rahastusta. Jälkikäteen lisäillyt mullistavat digiefektit ovat vain ja ainoastaan tökeröjä turhuuksia.

Yksi Ghostbustersin porukasta oli kuitenkin poissa, ja tästä oli muodostua este virallisen jatko-osan tekemiselle. Harold Ramis, alkuperäisten elokuvien tohtori Egon Spengler, menehtyi vuonna 2014. Ramis oli yhdessä Dan Aykroydin kanssa luomassa ja käsikirjoittamassa Ghostbusters-elokuvia. Hänen henkensä leijuu kuitenkin vahvana ja hyvänsuopana uuden elokuvan yllä. Ghosatbustersin perintö on turvassa ja Jason Reitmanin varmoissa käsissä.

Gil Kenan ja ohjaaja Jason Reitman ovat käsikirjoittaneet Harold Ramisin ja alkuperäisten elokuvien ohjaajan Ivan Reitmanin perintöä vaalivan ja kunnioittaman kolmannen osan Ghostbustersin saagaan. Suoritus on nappiosuma, ja on omistettu Harold Ramisin muistolle. Myös tuottajan roolissa toiminut Ivan Reitman menehtyi ennen elokuvan ensi-iltaa.

Jason Reitmanin ohjaama Ghostbusters: Afterlife kunnioittaa alkuperäisten elokuvien henkeä sortumatta kuitenkaan liikaan nostalgisointiin. Elokuvassa on paljon uutta ja jotain vanhaa, sopivassa suhteessa. Jason Reitman kuljettaa Haamujengin varmalla otteella nykyaikaan isä-Ivanin toimiessa tuottajan roolissa. Alkuperäisistä elokuvista poiketen pääosassa ovat nyt lapset ja nuoret, vaikka aikuisia ja heidän romanttisia viritelmiään toki nähdään tässäkin elokuvassa.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun yksinhuoltaja Callie (Carrie Coon) saa häätömääräyksen. Hän pakkaa perheensä autoon ja suuntaa kohti etäiseksi jääneeltä isältään perittyä taloa Oklahomassa. Lapset Phoebe (McKenna Grace) ja isoveli Trevor (Finn Wolfhard) ovat lasten tapaan uteliaita uuden ympäristön suhteen, joka alun kulttuurishokin jälkeen näyttääkin tarjoavan kosolti yllätyksiä. Uuteen ympäristöön sopeutumista auttaa hauska opettaja, herra Grooberson (Paul Rudd), johon perheen äitikin iskee silmänsä. McKenna Grace ja Finn Wolfhard tekevät kelpo roolityöt, ja heitä tullaan tulevina vuosina varmasti vielä näkemään paljon valkokankaalla.

Tapahtumien keskipisteenä on lapsille tuntemattomaksi jääneen isoisän maatila, josta alkaa paljastua osin pelottaviakin salaisuuksia. Onkin huomattava, että samoin kuin alkuperäiset Ghostbustersit, ei kolmaskaan osa ole tarkoitettu aivan perheen pienimmille.

Lasten ja nuorten tuominen pääosiin seikkailullisiin, fantasiaelementtejä sisältäviin elokuviin ojentaa 2000-luvun käden 1980-luvulle ja kutsuu sitä tanssiin, tai moshaamaan liimaletti silmillä ja ylikireät mustat farkut jalassa. 1980-luku oli elokuvien ystäville juhla-aikaa, ehkä ennen kaikkea sellaisen muinaisen tallennus- ja toistovälineen kuin VHS-nauhuri ansiosta. Myös nyt jo historiaan jääneet videovuokraamot avittivat nuorten elokuvasivistyksen kartuttamista laajalla skaalalla. Yhdysvalloilla oli tarjota jotain, joka vetosi nuoriin ympäri vapaan maailman. Neuvostoliitolla ei ollut.

1980-luvulla amerikkalainen elokuvateollisuus antoi maailmalle sellaiset klassikot kuin Arkajalat (The Goonies,1985), Paluu tulevaisuuteen -trilogia (Back to the Future, 1985–1990), E.T. The Extra-terrestrial (1982) sekä Ghostbusters – Haamujengi (1984) ja sen kakkososa. Nämä elokuvat ja lukemattomat muut olivat niin hyvin tehtyjä ja käsikirjoitettuja, että niistä tuli miltei välittömiä klassikoita, joita tulevatkin sukupolvet halusivat katsoa yhä uudestaan ja uudestaan. Ne ylittivät genre- ja sukupolvirajat mennen tullen. Pääosissa olivat nuoret, ja koko perhe saattoi viihtyä aidosti.

Esimerkkinä 1980-luvun vetovoimasta on neljänteen tuotantokauteensa edennyt Netflix-sarja Stranger Things (2016–), jonka yhdessä pääosista nähdään Finn Wolfhard. Sarja ammentaa käyttövoimansa ja tunnelmansa suoraan 1980-luvulta. Samalla hyväksi havaitulla kaavalla toimii Ghostbusters: Afterlife, 2000-luvulle siirrettynä.