Nimby kotikatsomo

Ohjaaja Teemu Nikki ja tuottaja Jani Pösö ovat olleet tervetullut voimakaksikko suomalaisen elokuvan saralla, sillä heidän tulokulmissaan on ollut sitä raikkautta, jota edelleen hieman ummehtunut suomalainen elokuva kaipaa. Näennäinen raikkaus ei toki itsessään riitä, todellinen massasta erottautuminen kaipaa aihekäsittelyihin rohkeutta ja elokuvallinen kerronta oivaltavuutta. Kummassakin on ollut kaksikon elokuvissa vielä hakemista, vaikka Armomurhaaja (2017) onkin kiitoksensa ansainnut.

Nikin ja Pösön viimeisintä elokuvaa Nimbyä ei voi moittia rohkeuden puutteesta. Estradille vyörytetään yhteiskunnallisesti arkoja aiheita seksuaalisesta suuntautuneisuudesta rasismiin, ja monenmoiseen siltä väliltä. Yhdistävä ydinsana on suvaitsevaisuus, tai ehkä pikemminkin suvaitsemattomuus, joka puskee suvaitsevaisillakin pintaan, kun tullaan tarpeeksi iholle.

Teemojen osalta tekijöillä on ollut edessään varsinainen buffet-pöytä, josta on ahmittu kaksin käsin vähän kaikkea, jolloin lopputuloksena on usein puuduttava ähky. Ja Nimbyllä on ähky.

Tarinan päänäyttämönä on suomalainen maatalo, jonne Susanna ja Kata tulevat vierailulle Susannan vanhempien luokse. Tarkoitus on vanhempien edessä tulla kaapista ulos, mutta vanhemmilla onkin omat luurangot kaapissa. Asetelma ottaa vielä lisää kierroksia Katan ulkomaalaisten vanhempien pölähtäessä paikalle.

Kaikki olisi kasassa komedialliselle kamaridraamalle, jossa maatalon tuvassa ihmiset joutuvat ottamaan itsestään mittaa ja suvaitsemaan läheisiään sellaisina kuin ovat. Tämä yhtälö on usein kirvelevin ja sitä sietäisi fiktionkin saralla purkaa, sillä todelliset muutokset tapahtuvat yksilötasolla ja pitkälti siinä elämänpiirissä, jossa on vartuttu. Kaikenlaisiin kostyymeihin voi sonnustautua ja erilaisia rooleja näytellä, mutta sisimmässä ollaan sitä miksi on opittu, ja tätä oppimista on koko ikä. Oppiva ihminen voi muuttua.

Nimbyn maalaistalon tuvassa olisikin hyvät ja tarkkaan valikoidut eväät kuuluisan elinikäisen oppimisen piirille. Valitettavasti pihalle tungetaan loput buffet-pöydän antimista eli joukko paikallisia, jotka ovat löytäneet tarkoituksettomalle elämälleen tarkoituksen äärioikeiston höpinöistä, joiden äänekkäin huutelija on paikallinen uusnatsihahmo Artsi.

Niin mainiosti kuin Matti Onnismaa hahmonsa jälleen kerran esittääkin, natsikortti on elokuvassa hutiveto. Läheisdynamiikkaa luodannut kamarinäytelmä ryöpsähtää piiritysmellakoinniksi pihalla kirmaavien junttinatsien myötä. Teemojen paljoutta tekijät yrittävät harsia kasaan minkä ehtivät, mutta liika on liikaa. Turhan runsas hahmogalleria syö lopulta kiinnostavuuden vähän jokaisen kohdalla, kun kehenkään ei malteta riittävästi syventyä. Piirityksen pattitilanne hyydyttää myös kerronnan, mikä suistaa elokuvan jälkipuoliskon puisevaksi jahkailuksi.

Nurkkakuntaiselle rasismiulottuvuudelle olisi riittänyt Susannan ex-poikaystävän lähinnä huomionkipeyteen liittyvän natsihörhöilyn mukaan uittaminen. Ennakkoluulot kumpuavat aina epätietoisuudesta liittyen omaan identiteettiin ja elämän tarkoitukseen. Tätä olisi voitu purkaa yksilölähtöisesti, kuten elokuvassa tehdäänkin. Pihalle tuupattu uusnatsilauma näyttäytyykin lopulta lähinnä elokuvantekijöiden turhalta huomionhakuisuudelta, sillä natsihörhöillä ei tuoda uutta sisältöulottuvuutta tarinaan, jossa teemoja oli jo alkujaankin tarpeeksi.

Sanonta "vähemmän on enemmän" olisi pitänyt Nimbyn tapauksessa enemmän kuin hyvin kutinsa.