Promised Land of Heavy Metal kotikatsomo

Suomalaisen hard rock/heavy metal -pioneeriyhtyeen Sarcofaguksen perustajajäsen Kimmo Kuusniemi muutti Suomesta Englantiin. Pitkien vuosien jälkeen Suomeen palattuaan Kuusniemi havaitsi metallin aseman muuttuneen ja päätti tehdä aiheesta ”kansainvälisen” dokumentin. Idea on hyvä, ja ulkomailla asuneena Kuusniemellä olisi ollut mahdollisuus ottaa sopivasti etäisyyttä Suomen joskus varsin sisäsiittoisiin piireihin.

Valitettavasti pelkkä innostus ja kiistämättömän aito halu esitellä Suomea ”heavy metalin luvattuna maana” ei riitä, sillä Promised Land of Heavy Metal rönsyilee ja poukkoilee päämäärättömästi sinne tänne. Punaisen langan sijasta dokumentissa on useita punaisia lankoja, jotka on heitetty ilmaan yhtä aikaa, ja joihin tartutaan siinä toivossa, että ihan kaikki eivät ehdi mätkähtää maahan.

Promised Land ei osaa missään vaiheessa päättää, mistä kulmasta se haluaa lähestyä mitäkin. 90 minuutin kestoon on ängetty useita eri aihioita, joista monesta saisi jo itsessäänkin aihetta rajaamalla oman dokumenttinsa. Esimerkiksi suomalaisen heavy metalin varhaisvuodet ja Sarcofaguksen historia 1970-luvulta nykypäivään voisivat olla kartoittamisen arvoinen asia, mikseivät myös Kuusniemen puhtailta matkailumainoksilta haiskahtavat odysseiat halki muuttuneen Suomen ja sen lukuisten metallitapahtumien.

Objektiivisuuden säilyttämisen takia Kuusniemen ei olisi välttämättä kannattanut ottaa dokkarin ohjaajaksi puolisoaan Tanja Katinka Karttusta vaan hankkia ulkopuolinen ohjaaja. Toteutus on paikoin kiusallisen sisäänpäinlämpeävää, kliseistä ja kotikutoisen kankeaa. Toinen toisilleen ”kansainvälisesti” tankeroenglantia vääntävät suomalaiset aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Tekstityksetkin on keksitty, jotta artistit voivat puhua omalla kielellään.

On myös täysin käsittämätöntä, miten pitkään ja hartaasti dokumentti jaksaa keskittyä sen todistamiseen, että ”heavy ei ole vaarallista kuulijalle”. Esiin marssitetaan milloin mitäkin psykiatria kliseisine lausuntoineen hevistä ”teinien aggressioiden turvallisena purkautumistienä”. Eiköhän musiikin vaarattomuus ole selvää kaikille täysjärkisille muutenkin, ja vähäjärkisille mikään ei mene muutenkaan läpi. Neljän hoon sääntöhän on selvä: älä edes yritä keskustella hullujen, hihhulien, humalaisten ja huumeveikkojen kanssa.

Oma lukunsa dokumentin tuote-esittelyistä on pastori Haka Kekäläinen, kirkollisverojen potentiaalimaksajia epätoivoisesti kosiskelevien ja keinotekoisen absurdien metallimessujen ”isä”. Ironisestihan Haka sai myöhemmin laittomasti kenkää omasta seurakunnastaan työpaikkakiusaamisen jälkeen, mikä kertoo sisältä mädän ja pystyynkuolleen kirkon omasta etiikasta jo kylliksi. Käräjäoikeus on kingi, siitä ei pappikaan tingi!

Vastaavaan jaaritteluun tuhlataan miltei neljännes dokkarista, kiinnostavampien aihealueiden ja kiinnostavampien metallimusiikin vaikuttajien haastattelujen kustannuksella. Tasavallan presidentti Tarja Halonen ei kuitenkaan lukeudu mainittuihin metallivaikuttajiin, vaikka hänetkin on saatu mukaan puhumaan musiikillisten taiteiden merkityksestä Suomen viennille ja imagolle. Mikään ei voisi olla kauempana suomalaisesta metallikulttuurista kuin siitä puhuva poliitikko.

Kaikki kunnia Kuusniemen musiikilliselle uralle, mutta dokkarintekijänä hänen kunnianhimoinen urakkansa jää valitettavan puolitiehen. Promised Landia katsoessa tulee ikävä antropologi ja metallifani Sam Dunnin ansiokkaita dokumentteja Metal – A Headbanger’s Journey (2005) sekä Global Metal (2008), joista varsinkin jälkimmäinen kartoitti metallin kansainvälistä asemaa. Saisikohan Dunnin koukkaamaan Suomen kautta?