Punch-Drunk Love - rakkauden värit kotikatsomo

Magnolian ohjaajana isomman läpimurtonsa tehnyt Paul Thomas Anderson on vaihteeksi ohjannut pienimuotoisemman muotokuvan sosiaalisesti kömpelöstä poikamiehestä, jota piinaavat oudot raivokohtaukset. Tämä Barry Egan-niminen mies (Adam Sandler) etsii ystävällistä seuraa seksilinjoilta, mutta joutuukin palveluntarjoajan kiristämäksi. Tilanne uhkaa Eganin alkavaa romanssia englantilaisen Lenan (Emily Watson) kanssa. Eganin ahdistusta lisäävät myös tämän siskojen järjestämät perhejuhlat, joissa Egania tökitään verbaalisesti oikealta ja vasemmalta. Ympäristö kohtelee häntä kuin outoa kiusattua lasta. Egan onkin yhdistelmä ällistyttävää naiiviutta ja holtitonta aggressiota yhteen pienikokoiseen poikamieheen pakattuna. Kuten Magnoliassa, Punch-Drunk Lovessakin uskomattomat sattumat värittävät juonta.

Jo Punch -Drunk Love -elokuvan nimi on rytmikäs. Vaikkei soundtrackilla juuri varsinaista jatsia esiinnykään, niin elokuva on sekä kuvalliselta että kerronnalliselta estetiikaltaan modernilla tavalla jatsahtava ja rytmitajuinen. Useassa kohtauksessa taustalla kuuluva tikitys vaihtelee ikään kuin pidempiä nuotteja sisältävien pätkien kanssa. Samalla tavalla päähenkilön ruumiinkieli vaihtelee hitaasta paikallaan seisoskelusta räjähtäviin iskuihin, juoksemiseen ja viuhtomiseen, jota taas seuraa tyyni suvantokohta. Myös kamera seuraa näitä kuvioita omaa rytmikuviotaan noudattaen. Elokuvan suvantokohdat tai päähenkilön rauhalliset hetket ovat kuitenkin lähinnä tyyntä myrskyn edellä. Näennäisen rauhan keskellä alkaa nimittäin poikkeuksetta kuulua tikitystä, joka saa ajattelemaan ajastettuja pommeja.

Muistuttaessaan katsojaa jatsin rytmeistä, Punch-Drunk Love tuo mieleen tietyt mykkäkauden kohelluselokuvien tähdet kuten Harold Lloydin ja Buster Keatonin. Adam Sandlerin tulkitseman hahmon asennoissa ja liikkeissä on näet jotakin samalla tavalla karikatyyrimäistä ja slapstickiin tuomittua. Juuri se rytmitajuisuus, jota Anderson elokuvassa osoittaa, muistuttaa myös jotenkin modernia steppausta tai animaatioelokuvien karikatyyrimäistä liikettä. Tavallisten sanojen sijaan sitä tekisi mieli kuvailla sarjakuvista tutuilla onomatopoeettisilla sanoilla whoosh, slap, boom, doing ja bäng tai piirtämällä ikään kuin sydänkäyrää pääpariskunnan hetkestä hetkeen muuttuvista kiihtymisen ja laukeamisen rytmeistä. Jos sellaiset käyrät piirtäisi, niin miehen rytmikäyrässä jyrkän tiheät kohdat vaihtelisivat rauhallisen pulssin kanssa, kun taas naisen käyrä tanssisi paljon rauhallisempana miehen käyrän rinnalla. Keskenään Watson ja Sandler näyttävätkin toteuttavan jonkinmoista epäsymmetrisen oikukasta soidintanssia.

Punch-Drunk Love kannattaa katsoa ihan siksi, että siinä näkee aivan uuden puolen yleensä niin tympeän yksipuolisissa rooleissa esiintyvästä Sandlerista. Barry Eganin hahmossa hän pääsee toteuttamaan hänelle harvinaisen pakkomielteistä ja tummaa hahmoa. Myös Sandleria tähän asti vierastaneet saattavat sietää tai jopa arvostaa häntä tässä roolissa.

Barry Eganin hahmossa on jotakin hyvin holtitonta. Vain sattuma tuntuu määräävän, onko hän jonkinlainen psykopaatti vai harmiton hemmo. Hänen asemansa on kiikkerä kuin pallon päälle laitetulla laudalla tasapainoilevan pellen, eikä hän näytä itse pystyvän kontrolloimaan raivonpuuskiaan millään tavalla. Vaikka elokuvan tietää olevan romanttinen komedia, niin monikaan (nais-)katsoja ei varmaan voi olla arvuuttelematta, mottaako Egan jossakin vaiheessa epähuomiossa Lenaa turpiin. Herkkäkasvoinen Breaking the Waves -elokuvastakin tuttu Emily Watson tuo väistämättä mieleen kaiken kestävän ja kaikkea ymmärtävän naisen rakkauden, mikä ei välttämättä ole kovin tervehenkinen yhdistelmä holtittoman miehen kanssa. Punch-Drunk Loven Lena on tietysti aivan eri henkilö kuin Breaking the Wavesin Bess, mutta Watsonin avoimet kasvot ovat molemmissa samat. Tuntuu, ettei Lenaa suojele Barryn väkivallalta mikään muu kuin genrekonventiot, joiden rajojen kanssa Anderson tuntuu keikahtamaisillaan tasapainoilevan päähenkilönsä avulla flirttailevan.