Phantom Thread kotikatsomo

Paul Thomas Anderson on ohjannut elokuvia harvakseltaan, vain kahdeksan kokopitkää elokuvaa reilut parikymmentä vuotta kestäneen uransa aikana. Lähes jokainen teos on noussut tai nostettu merkittäväksi tapaukseksi. Pääsääntöisesti maineelle on ollut katetta, ja ohjaajan herkkyys sekä oivaltava tarkkuus ovat olleet palkintopyttyjen arvoisia.

Erityisesti uransa lakipisteen eli There Will Be Bloodin (2007) ansiosta Anderson nousi suorastaan ohjaajien keisariksi, mutta 1950-luvun vaatturimaailmasta kertovan Phantom Threadin (2017) myötä keisarilla ei enää ole vaatteita. Teos on temaattiselta sisällöltään vaatimaton eikä kykene menemään näyttävien vaatekertojensa pinnan alle. Ulkoisesti elokuva on kaunis kuin antiikin patsas, mutta myös yhtä eloton ja kylmä.

Monesti nimekkäitä elokuvantekijöitä palkitaan vanhojen meriittien perusteella, vaikka uudet teokset eivät sitä välttämättä ansaitsisi. Phantom Threadin kohdalla Oscar-raati oli kuitenkin harvinaisen tarkkanäköinen ja jätti elokuvan palkitsematta kaikissa isoissa kategorioissa. Teos voitti ainoan Oscarin, joka sille ehdottomasti ja täysin kiistattomasti kuului eli Mark Bridgesin voittaman parhaan puvustuksen palkinnon. Elokuvan puvustus on henkeäsalpaavan hienoa työtä. Tarinan aikana esitellyt vaatekappaleet ovat sielukkaita, puoleensavetäviä ja persoonallisia. Niissä on särmää.

Valitettavasti samaa ei voi sanoa elokuvan henkilöhahmoista lukuun ottamatta Lesley Manvillen esittämää Cyriliä, joka on tungetteleva, jopa tympeä, mutta loppujen lopuksi ainoa täysimittainen ja pintaa syvempi hahmo. Elokuvan päähenkilö eli itsekeskeinen räätäli Reynolds Woodcock (Daniel Day-Lewis) on sukunimensä mukainen puisevan jähmeä mulkero. Hänen muusansa Alma (Vicky Krieps) on omistushaluinen manipulaattori, jonka toimet ovat yhtä ennalta arvattavia kuin saippuasarjoissa. Ne myös pitää näyttää katsojille ja vääntää rautalangasta siltä varalta, että nämä eivät tajuaisi.

Ei haittaa, että päähenkilöt ovat epämiellyttäviä, sillä varsinkin Day-Lewis on urallaan loistanut sisäisesti ristiriitaisten paskiaisten rooleissa. Se haittaa, että hahmot ovat paperinohuita ja maneerinomaisia, aivan kuin käsikirjoitus olisi ironinen vitsi, jonka vain ohjaaja ymmärtää. Rankasta rooleihin valmistautumisestaan tunnettu Day-Lewis on oletettavasti nytkin ommellut tuhat iltapukua sormet verillä, mutta hänkään ei kykene puhaltamaan henkeä räätäliinsä.

Phantom Thread on pitkälti nimensä mukainen. Termi viittaa viktoriaanisen ajan ilmiöön, jossa työpäivänsä jälkeen lopen uupuneet ompelijattaret jatkoivat vielä kotonaankin automaattisesti ompeluliikkeitä ja ompelivat langoilla, joita ei ollut olemassakaan. Myös Paul Thomas Anderson vaikuttaa toimineen automaattiohjauksella tajuamatta, että tällä kertaa hänen käsissään ei ollut mitään sisältöä jota ommella. Visuaalisesti elokuva on hieno, kuvaus tyylitellyn kaunista ja musiikki soljuu korvissa. Pelkkä estetiikka ei kuitenkaan riitä, jos pintatason alla ei ole mitään.