Inherent Vice kotikatsomo

Paul Thomas Andersonin seitsemäs täyspitkä elokuva on katsojan kannalta haastava. Inherent Vice perustuu amerikkalaisen nykykirjailijan Thomas Pynchonin samannimiseen, vuonna 2009 julkaistuun romaaniin. Kirja kuuluu salaperäisen ja julkisuutta karttavan kirjailijan myöhempään tuotantoon, eikä sitä ole ainakaan toistaiseksi suomennettu. Pynchonin pääteoksena pidetystä kirjasta Gravity's Rainbow (1973) julkaistiin suomennos (Painovoiman sateenkaari, Teos 2014) niinkin myöhään kuin vuonna 2014. Viive saattoi johtua siitä, että teosta on pidetty liki mahdottomana kääntää. Sama pätee moniin muihinkin Pynchonin kirjoihin, joihin vertailupohjaa on haettu sellaisista klassikoista kuin James Joycen Odysseus.

Anderson ei ole siis valinnut helpointa tekstiä uuden elokuvansa pohjaksi, mutta vahvaa näyttöä kirja-adaptaation taitamisesta ohjaajalla on jo There Will Be Blood (2007) -elokuvasta, joka perustui Upton Sinclairin tekstiin. Anderson on itse muokannut Pynchonin tarinasta käsikirjoituksen, joka pysyttelee ilmeisen uskollisena alkuperäisteokselle.

Ehkä käsikirjoitus olisi voinut ottaa enemmän etäisyyttä kirjaan, sillä monisyisestä ja konventionaalista tarinankerrontaa kaihtavasta psykedeelisestä noirista ei niin vain tehdä nautittavaa ja edes jollain lailla käsitettävää elokuvaa. Toisaalta, Andersonin meriiteillä ei yleisöä tarvitse kosiskella helpoilla ja valmiiksi pureksituilla ratkaisuilla, jotka miellyttävät klassiseen aristoteeliseen tarinan kaareen totutettuja katsojia.

Anderson tekee ilmiselvästi Inherent Vicen kohdalla juuri niin kuin itse haluaa, ja tällaisia auteureja elokuvamaailma tarvitsee säilyttääkseen paikkansa yhtenä taidemuotona muiden joukossa. Jostain syystä kun hyvin tehtyä viihdettä ei aina lasketa taiteeksi. Vaan kuka osoittaisi, missä kulkee taiteen ja viihteen raja, jos sellaista on objektiivisesti olemassakaan?

Inherent Vice jakaa varmasti katsojien mielipiteet, sen verran sekavia tapahtumat ovat. Juonesta ei oikeastaan kannata puhua perinteisessä mielessä, mutta jotenkin näin se menee: Yksityisetsivä Larry "Doc" Sportello yllättyy, kun entinen tyttöystävä Shasta Fay (Katherine Waterston) tulee käymään ja alkaa kertoa tarinaa uudesta poikaystävästään, tämän vaimosta ja vaimon miesystävästä.

Tapahtumat alkavat vyöryä, joskaan eivät välttämättä samaan suuntaan. Mahdollista rikoskuviota selvitellään ja kidnappausjuonia punotaan, mutta kaikki tapahtuu kuin usvassa, tai paremminkin sankassa marijuanapilvessä. Onko mystinen Golden Fang -organisaaatio länsirannikon vaarallisin rikollissyndikaatti vai parin hammaslääkärin ovela veronkierto-operaatio?

Joaquin Phoenixin antaumuksella tulkitsema hippidekkari "Doc" Sportello ajautuu yhä syvemmille vesille eikä oikein itsekään tiedä, mitä tapahtuu kenelle ja miksi, kunhan yrittää pitää päänsä pinnalla. Vastahakoista apua tarjoaa etsivä "Bigfoot" Bjornsen (Josh Brolin), joka poliisin ikiaikaisen koodiston mukaan ei oikein välitä nuuskivista yksityisetsivistä. Jos Andersonin mestarillisessa Magnoliassa (1999) näennäisen satunnaiset tapahtumat vielä punoutuivat jollain lailla yhdeksi suureksi tarinaksi, niin sellaista on turha odottaa Inherent Vicen kohdalla. Erilliset juonenpätkät kiitävät kukin omia reittejään kuin yhtä aikaa lyödyt biljardipallot välillä törmäten toisiinsa, välillä taas kadoten pöydältä kokonaan.

Pynchonilla on ollut kirjaa kirjoittaessaan mielessä Raymond Chandlerin Philip Marlowe -tarinat, joiden juoni alkoi varsinkin Chandlerin myöhemmässä tuotannossa olla jo melkoisen mutkikas ja jopa alisteinen surumieliselle noir-tunnelmoinnille. Inherent Vicen sukulaissieluna voisi ehkä pitää Robert Altmanin klassista Chandler-tulkintaa Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1973), mutta vertailukohdaksi tästäkään elokuvasta ei ole, siksi sekopäinen on Inherent Vicen maailma.

Elokuva on niin epälineaarinen ja tapahtumiltaan kaoottinen, että katsojan huomio kiinnittyy hienosti rakennettuun epookkiin ja tunnelmiin. 1960-luku vetelee viimeisiään, Etelä-Kalifornian ikuisen kesän hippijuhlat ovat ohi ja 1970-luvun kokaiinin ja Mansonin perheen vauhdittama paranoia vaanii taustalla kuin huonolla LSD-tripillä. Atmosfääriltään elokuva kieltämättä muistuttaakin huumehuuruista trippiä, koskaan ei voi olla aivan varma onko koettu totta reaalimaailmassa ja -ajassa. Monet polut eivät vie mihinkään, mutta niinhän se on oikeassakin elämässä.

Doc Sportello vain yrittää tehdä niin kuin on hänen mielestään oikein ja pysytellä samalla hengissä ja kamoissa. Voiko miestä syyttää tästä, hän kun on jälleen kerran yksi "rakkauden sukupolven" jälkeensä jättämä hylkiö, joka ei vieläkään ihan usko, että juhlat ovat ohi. On helpompi jäädä uinumaan jo ajat sitten loppuneen suhteen valheelliseen valonkajoon ja näennäiseen turvaan, jota Shasta Fey tarjoaa – ja pysytellä pilvessä. Kunnon noirin tavoin elokuvan yllä leijuu surumielisyyden usva, eikä sankareita ole.

Paul Thomas Anderson on tehnyt jälleen hienon ja kiinnostavan elokuvan, joka tuskin tällä kertaa puhuttelee suurta yleisöä. Andersonilla on kuitenkin varaa tehdä omannäköisiään elokuvia pelkäämättä, että ne leimataan flopanneeksi, sillä miehellä on jo vankkumaton kannattajakuntansa, joka seuraa ohjaajan uraa mielenkiinnolla. Seuraavaksi vain supersankarielokuva, niin tuottajatkin hymyilevät jälleen leveästi. Itse haluaisin nähdä Andersonilta perinteisen eeppisen westernin.