Mestari kotikatsomo

Paul Thomas Anderson ohjaukset eivät läkähdytä valtaisilla lavasteillaan tai uskomattomilla käänteillään. Niitä leimaa traaginen perusvire, ihmisyyden ja elämän kivikkoinen tuska. Niin iloa kuin surua leimaa perustavanlaatuinen toteavuus. Melankolinen rehellisyys on kuorrutettu tietoisuudella yksittäisten hetkien katoavaisuudesta ja samanaikaisesta ikuisuudesta.

Skientologian syntyvaiheiden kuvaukseksi monessa tuutissa brändätty Mestari (The Master, 2012) kieltämättä ottaa vaikutteita höpötyksillään kultasuoneen iskeneen L. Ron Hubbardin neronleimauksesta. Kyse on kuitenkin paljon muustakin kuin vain tietyn uskomusjärjestelmän tai edes laajemmin uskontojen kritiikistä.

Freddie Quellin (elämänsä roolin tekevä Joaquin Phoenix) ja Lancaster Doddin (Philip Seymour Hoffman) väliseen köydenvetoon nojaava, rauhallisen hallitusti kerrottu tragedian tematiikka ottaa mittaa aiheista klassisimmasta, vallasta. Hierarkiat hallitsevat niin valtioita, heimoja, parisuhteita kuin yksilön päänsisäisiä myllerryksiä. Kuka tahansa voi olla mille tahansa alisteinen. Kulttimainen uskonliike on vain työkalu, ei kohde.

Valta kaivaa kuoppaa sekä niille, joilla sitä on että niille, joilla sitä ei ole. Osiltaan valta on näkymätöntä, arjen rutiineihin rakennettua. Toisinaan se materialisoituu yhden miehen, naisen tai vaikka viskilaskin muodossa. Ahdistavan usein valta on päämäärätöntä, itsetarkoituksellista junnausta, joka janoaa hyväksyntää, mutta ei kestä haastamista.

Michael Haneken teosten, eritoten Valkoisen nauhan (2009) tapaan Paul Thomas Anderson etsii toiminnan muotoutumisen logiikkaa. Miksi ihmiset tekevät niin kuin he tuppaavat tekemään? Eksynyt, uusia vaihtoehtoja sokeasti etsivä yksilö on helposti alistettavissa. Vallan alle eivät kuitenkaan eksy vain kirjoja kammoksuvat toukat, vaan myös yhtä lailla omasta visiostaan sokeutuneet kuninkaat. Tai rakastunut ihminen. Jako johtajien ja alamaisten välillä on häilyvä.

Mestari käsittelee kiehtovalla tavalla vallan haastamisen ja toisaalta vahvistamisen problematiikkaa. Vanha viisaus vallankumous syö lapsensa sopii sovellettuna myös tähän tarinaan. Lancaster Doddin kultin seuraajista löytyy sellaista fundamentaalisuutta ja intohimoista tarkkanäköisyyttä, joka väistämättä horjuttaa johtajan asemaa. Kuten politiikassa yleensäkin, valtaklikin ääripäiden suosiota ei voi menettää ilman kontrollin häviämistä.

Uskovat tai epäilijät eivät ole yksiselitteisesti oikeassa tai väärässä. Voin tehdä omat päätelmäni prosessihoitojen tehosta, mutta se ei nosta minua hahmojen yläpuolelle. Ylipäätään elokuvassa on kyse tunteen kaipuusta, tarpeesta saada vahvistusta kuvitelmalleen, olla hyväksytty. Vallasta, oli se miten mitätöntä tahansa, on vaikea luopua. Elokuva ottaa hahmonsa kuivan vakavasti. Samalla se kunnioittaa heitä. Jos huumoria on, se kumpuaa ihmisistä itsestään.

Kuten There Will Be Bloodissa (2007), on Mestarissa jotain perin amerikkalaista. Se sijoittuu Yhdysvaltaisen identiteetin yhteen taitekohtaan, toisen maailmansodan jälkimaininkeihin. Omenapiiras ja paraativastaanotto ovat kuitenkin kaukana Quellin sekavasta, aggressiivisesta ja viinanhuuruisesta elämästä.

Yhdysvalloissa on tällä hetkellä käynnissä neljäs suuri 1900-lukulainen sotaveteraanien kotiinpaluu. Ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta palasi sankareita, Vietnamista sylkykuppeja ja Irakista sekä Afganistanista loppuun palaneita eläviä kuolleita. Henkisesti rikkinäisten sotilaiden vyöry todettiin jo Vietnamin jälkeen, mutta vasta nyt se on nostettu päivän politiikkaan. Quellilla on toisen maailmansodan kasvot, mutta Irakin kokeneen sielu. Vaeltaja-myytin yhdenlaisena inkarnaationa omaa paikkaansa uudessa maailmassa etsivä Quell on väkevä allegoria nykypäivän Yhdysvalloista.

Paul Thomas Andersonin tyylissä viehättää sen välittömyys. Traagisia hahmoja ei moralisoida tai yksiselitteisesti rangaista. Heitä ei nähdä huutavina poikkeuksina vaan osana yhteiskuntaa. Kohtaus toisensa perään täyttää klassisen kasvutarinan merkit. Parannukseen vieviä tikapuita mulkoilevat henkilöt ovat kuitenkin ihmisiä ja ylös on raskas kivuta. Miksi ei pysyä paikallaan? Pölyinen taival ei anna tavanomaista tyydytystä. Mestari palkitsee, mutta ei konventionaalisesti.