Inherent Vice valkokangas

Inherent Vice perustuu Thomas Pynchonin kirjaan, jota pidettiin vuosien ajan mahdottomana filmata. Pynchonin teokset ovat kuulemani mukaan haastavia, eikä niitä ole samasta syystä juurikaan suomennettu. Haaste oli valtava, mutta Paul Thomas Anderson päätti ottaa sen vastaan. Elokuvan jälkeen on pakko sanoa, että haasteesta on selvitty kunnialla, vaikka itsetarkoituksellisen monimutkainen juoni tuleekin jakamaan mielipiteitä.

Kaikki Andersonin aiemmat elokuvat ovat olleet mielestäni onnistuneita ja keskenään myös hyvin erilaisia. Uraan on mahtunut massiivinen Magnolia (1999), pienimuotoinen Punch-Drunk Love (2002) ja yksi 2000-luvun parhaista jenkkielokuvista, There Will Be Blood (2007). Hänen edellinen elokuvansa ennen Inherent Vicea oli Mestari (2012), joka oli äärimmäisen löyhä, kaunis ja hiljainen elokuva. Se oli hänen siihenastisen uransa vaikein elokuva.

Tässä kohtaa moni ohjaaja olisi jatkanut Mestarin tiellä ja vajonnut hiljalleen yhä syvemmälle avoimeen ihmistutkiskeluun, mutta ei Anderson. Auteur-ohjaaja on tehnyt uransa tähän asti puheliaimman elokuvan, joka on vaikea aivan eri syistä kuin Mestari.

Toisin kuin Mestari, Inherent Vice on hyvin konkreettinen ja tarinakeskeinen elokuva. Se sijoittuu vuoteen 1970 ja kertoo etsivä Doc Sportellosta (Joaquin Phoenix), joka joutuu selvittämään ex-tyttöystävänsä Shastan (Katherine Waterston) ja tämän rakastajan kidnappausta.

Monipolvista mysteeriä on verrattu film noir -klassikko Syvään uneen (1946), mutta humoristisen sävynsä vuoksi se on lähempänä Coenin veljesten Big Lebowskia (1998). Tutkimustensa aikana hippi-päähenkilö törmää useisiin sivujuoniin, jotka sotkeutuvat pääjuonen kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi. Osa mysteereistä jää avoimiksi.

Ajankuva on tallennettu upeasti. Vuonna 1970 syntynyt Anderson on rakentanut Pynchonin teoksen pohjalta kerrassaan mainion miljöön ja täyttänyt sen kiinnostavilla yksityiskohdilla ja hahmoilla. Erityisen mieleenpainuva on jäätelöpuikkoja suurkuluttava komisario Bigfoot Bjornsen (Josh Brolin), joka toimii Sportellon vastakohtana äkkipikaisena auktoriteettina. Miesten välinen suhde on kutkuttavan ristiriitainen ja yhteiset kohtaukset elokuvan hauskimpia.

Elokuvan suurin ongelma on ylenpalttinen dialogi. Inherent Vice on ensimmäinen näkemäni elokuva, jota voi kutsua ylikirjoitetuksi. Keskustelut on oikeastaan kirjoitettu erittäin hyvin, mutta niiden määrä hukuttaa kaiken muun alleen. Tämä voi johtua ohjaaja-käsikirjoittaja Andersonin uskollisuudesta lähdeteokselle.

Kirjassa lukija voi kuitenkin pysähtyä milloin tahansa pohtimaan teemoja, mutta elokuvassa tämä ei ole mahdollista. Inherent Vice jyrää ne hengästyttävän puhetulvan alle. Jos dialogia ei ole, kuullaan kuvien päällä kertojaääntä. Näin tarinalle ei jää tilaa hengittää.

Loppujen lopuksi elokuva on melko raskas kokemus. Kestoa on reilusti, mutta Andersonin työnjälkeä on edelleen viihdyttävä katsoa ja kuunnella. Vaikka Sportellon tutkimusten seuraaminen voikin tuntua haastavalta, se on silti erittäin antoisaa. Tätä voikin pitää työvoittona: Punch-Drunk Lovessa Anderson osoitti, että pystyy tekemään hyvän Adam Sandler -elokuvan. Nyt hän näyttää kaikille, että Pynchonin kirjan voi siirtää filmille onnistuneesti. Mikä on seuraava haaste?