Psycho kotikatsomo

Hollywood on iät ajat hyödyntänyt hyväksi havaittuja tarinoita tekemällä niille jatko-osia toistensa perään tai muokkaamalla niistä kuhunkin tekoajankohtaan sopivia uusintaversioita. Joskus yleisö- ja arvostelumenestysten seuraavat osat tai uudelleenfilmatisoinnit ovat osoittautuneet jopa paremmiksi kuin alkuperäiset elokuvat.

Sinänsä ei siis olekaan ihme, että elokuvakauhun kiistämättömän kuninkaan, Alfred Hitchcockin, klassikkofilmi Psykoakin (1960) on keritty kierrättää moneen otteeseen. Tässä tapauksessa elokuvantekijät eivät vain ole kyenneet pääsemään lähellekään alkuperäistä mestariteosta. Sen paremmin 1980-luvun jatko-osista Psyko II (1983) ja Psyko III (1986) kuin 1998 valmistuneesta remake-filmatisoinnista Psycho ei paljonkaan kehuttavaa löydy.

Mielenkiintoiseksi ja osaavaksi ohjaajaksi tunnustetun Gus Van Santin uusintaversio on turhaakin turhempi tekele. Hitchcockin Psykon tunteville elokuva ei tarjoa aiemmin nähtyyn käytännössä mitään uutta. Loistavasta elokuvasta kun ei saada kelvollista uustuotantoa sillä, että muutetaan tarinan tapahtumat nykyaikaan ja tallennetaan ne värifilmille, mutta säilytetään kaikki muu ennallaan.

Katsojansa turhauttava elokuva lieneekin toiminut vain tekijälleen - intomieliselle Hitchcock-ihailijalle - jonkinlaisena terapiana, kun tämä on voinut valmistaa dialogia, leikkausta, kuvakulmia ja kohtausten rytmiä myöten lähestulkoon suoran kopion mestarinsa teoksesta.

Kuriositeettina elokuvan toki voi nipin napin katsoa. Samalla voi vaikka surkutella sitä, miten kurjalta ja kömpelöltä uuden Psychon päänäyttelijä Vince Vaughn tuntuu verrattuna vanhaan kunnon Anthony Perkinsiin psykopaatti Norman Batesina.

Van Santin Psychon arvo onkin lähinnä siinä, että se pönkittää entisestään aidon ja ensimmäisen Psykon asemaa kauhugenren kanonisoitujen mestariteosten joukossa. Ja ehkäpä edellinen onkin ollut loppujen lopuksi koko uustuotannon tarkoitus.

ks. ensi-ilta