Väkivaltaisen isän synkkä varjo

Paul Schrader on ollut 60-luvun jälkeisen amerikkalaisen elokuvan yksi merkittävimmistä kynäilijöistä. Hänet tunnetaan parhaiten yhteisistä kuvioista Martin Scorsesen kanssa, mm. elokuvista Taksikuski ja Kuin raivo härkä. Schrader on myös monta kertaa istunut ohjaajan pallilla ja visioinut omia käsikirjoituksiaan filmille ladaten katsojien eteen uskonnollisilla painoarvoilla tiukasti lastattuja tutkielmia riivattujen miesten sielunelämistä ja epäonnistuneista lunastuksista.

Syvää psykologista, joskin ei aina johdonmukaista, otetta nauttivien Schraderin ohjaustöiden sarjassa Verijäljet on oikeastaan poikkeus, sillä uskonnollisia aspekteja vain hajamielisesti sivutaan päähenkilön Jeesukseen hurahtaneen siskon höpinöiden kautta. Itse asiassa Verijäljet on hyvin ateistinen ja erikoinen elokuva, joka jo juonikuvion pohjalta päättäväisesti harhauttaa katsojansa ei-niin-hurskaalla kurjuudellaan. Tuhon tie on elokuvassa erittäin vaatimaton, ja erittäin aito. Se on paljon enemmän sisältä- kuin ulkoapäin syövä murhenäytelmä, jonka mukaan haavat ihmisen sielussa ovat kaikkein syvimmät, pitkäikäisimmät ja parantumattomimmat - ei mikään mullistava havainto, mutta poikkeuksellisen voimallisesti esitettynä.

Surullinen tarina

Affliction - (c) 1997 Lions Gate FilmsVerijälkien tapahtumat sijoittuvat pystyyn kuolevaan, pakkasen puremaan pikkukaupunkiin New Hampshiressa. Kyläpahasen sheriffinä sählää Nick Nolten kouraisevasti tulkitsema junttimainen lökäpöksy Wade Whitehouse, joka on huono lainvalvoja, huono ex-aviomies ja huono isä. Wade on menettämässä kaiken ja hän yrittää hakea tyttärensä huoltajuutta, vaikka kukaan ei hänen mahdollisuuksiinsa edes harkitse uskovansa. Wade alkaa leikkiä myös salapoliisia, kun hän epäilee ystävänsä Jackin (Jim True) puhdaspulmuspuheita metsästysretkellä sattuneesta tapaturmaisesta kuolemantapauksesta. Ja mitä pidemmälle Waden etsiväleikki etenee sitä jyrkemmäksi taittuu hänen yksityiselämänsä ja harkintakykynsä alamäki.

Ennen pitkää valkenee syy Waden säälittävälle käytökselle: alkoholisti-isän terrorisoima, perheväkivallalla kyllästetty lapsuus painaa traagisesti edelleen aikuisen miehen takaraivossa. Hyvän elämän ja rakkauden osoittamisen alkeet kun riistettiin Wadelta melkein heti jo napanuoran katkaisun jälkeen. Kaiken kukkuraksi täyskusipäinen isä Glen (James Coburn) on vielä elossa ja Wade on pakonomaisesti juuttunut synnyinkaupunkinsa kurjuuteen, kun taas hänen pikkuveljensä Rolfe (Willem Dafoe) on karistanut ihmiselon tukahduttavan tuppukylän lumet jaloistaan. Waden vaikea isäsuhde on käsinkosketeltava. Hän vihaa isäänsä koko sydämestään, mutta ei pääse tästä irti muutoin kuin menemällä liian pitkälle - ja reunan yli. Wade ei halua myöntää sitä, että hän löytää koko ajan itsestään yhä enemmän vihaamansa miehen piirteitä.

Välillä patenttiratkaisuihin sortuva Verijäljet lepää kahden vahvan miesnäyttelijän harteilla. James Coburn ja Nick Nolte, isänä ja poikana, selviytyvät loistokkaasti vaikeista roolisuorituksistaan, joiden kautta he luovat syvältä satuttavia luonnesukelluksia, tunteita ja tunnelmia. Etenkin Nolte tekee huikeinta työtä vähään aikaan. Hän käyttää oivallisesti hyväkseen aikaisemman valkokangasminänsä kliseisiä maneereita kääntäen ne epävarmuuden, heikkouden ja tuskan tunteiksi, henkiseksi pahoinvoinniksi, jonka myös katsoja pystyy aistimaan joka solullaan.

Nolten roolisuorituksen voi oikeastaan yleistää koko elokuvaan: sitä saa jotain tyystin muuta kuin mitä on luullut tilanneensa. Takapajulakuvauksena Verijäljet on aivan eri planeetalta kuin esimerkiksi Coenin veljesten Fargo (1996). Huumoria ei ole nimeksikään ja ironiset heitot olisivat jo tyylirikko. Verijäljet on kaikessa alakuloisessa arkisuudessaan Schraderin ankarin tulkinta valkoisen miehen henkisestä laskusuhdanteesta ja väkivallan perinnön jatkumisesta sukupolvelta toiselle. Schrader ei ole ohjaajana mitenkään suvereeni, mutta epätasaisen kerronnan puutetta korvaa draaman väkevyys.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,7 /3 henkilöä