Viilaten ja höyläten

Leppoisia discokuvia singahtelee aina aika ajoin elokuvan ystävien iloksi. Mikäpä siinä, sillä monille elokuvia kuluttaville on tuttua perjantai- ja lauantai-illan kauraa polkea jalalla koreasti vilkkuvien valojen loisteessa. Tosin leffoissa viilaaminen ja höylääminen menevän beatin sykkeessä on aina jotenkin dynaamisempaa kuin todellisuudessa. Silmiä hivelevät naaraat ja näyttävät koiraat eivät oikein käy yksiin "miten selviydyn tästä flanellipaitaruuhkasta läikyttämättä kaljaani" -todellisuuden kanssa. Sitä varten kai elokuvia tehdään, että voidaan hetken ajan unelmoida olevamme jossain meitä paremmassa paikassa. Tältä periaatteelta ponnistaa ainakin discoraina 54.

Mark Christopherin esikoisohjaus kertoo newjerseyläisestä Shanesta (Ryan Philippe), joka päättää tehdä tylsälle elämälleen jotain. Niinpä kaunis poika heivaa itsensä sillan yli suuren yön sykkeeseen ja onnistuu hymyilemään itselleen työn suositun 54-discon baarimikkona. Maanläheinen tuhkimotarina lämmittää varmasti jokaisen kotikutoisen Travoltan mieltä, vaikka oma hytkymistaito olisikin verrattavissa lähinnä karvalankamatolla tapahtuvaan lylynlykintään.

54 on ennen kaikkea hyvän mielen elokuva, jonka 70-lukulainen discojyminä iskee rytmijalkaan monin verroin tehokkaammin kuin nykypäivän vetelät ja persoonattomat willsmithit. Hyvän sykkeen lisäksi 54 on myös kiintoisa ajankuva liberalismin nousun ajasta seksistyvässä viihdeteollisuudessa Boogie Nightsin jälkimainingeissa. Vapaat seksikäsitykset eivät 54:ssä ole niinkään yhteiskunnallisia, vaan enemmänkin yksilön tekemiä valintoja omassa elämässään, joihin kieltämättä kuitenkin vaikuttaa sosiaalinen ympäristö.

Minun mieltäni 54:ssä lämmitti erityisesti sohlokoomikkona tunnetun Mike Myersin suoriutuminen varsin onnistuneesti vakavasta roolistaan discopaikan omalaatuisena johtajana. Ja lorujen lopuksi: mitä tällaiselta ylipäätään odottaa muuta kuin hyvää mieltä? Niin, hyvän mielen tästä saa, joten hyvä niin.

ks. ensi-ilta

Arvostelukäytännöt