Last Days kotikatsomo

Kuten niin monet erinomaiset elokuvat nykyään, Gus Van Santin Last Days julkaistaan Suomessa suoraan dvd:llä. Harvinaisen auditiivisena elokuvaelämyksenä Last Days olisi parhaimmillaan suurelta kankaalta ja ensiluokkaisista äänentoistolaitteista nautittuna. Mutta minkäs teet.

Last Days kertoo yksinäisyytensä uuvuttaman muusikon viimeisistä päivistä. Elokuva perustuu löyhästi Nirvanan keulahahmon, Kurt Cobainin viimeisiin päiviin. Samalla elokuva jatkaa Van Santin eksyksissä olemista ja yksinäisyyttä käsittelevien elokuvien sarjaa. Gerry (2002) kertoi tarinan kahdesta autiomaahan eksyvästä kaveruksesta ja Elephant (2003) perustui väljästi Columbian koulusurmiin. Jälkimmäisellä Van Sant teki myös erittäin harvinaisen tempun voittaessaan Cannesissa sekä parhaan ohjaajan palkinnon että parhaalle elokuvalle myönnettävän kultaisen palmun.

Last Days on paitsi teemoiltaan, myös tyyliltään edeltäjiensä kaltainen, maltillinen ja avara elokuva. Päähenkilö, Blake, on suosionsa yksinäisellä huipulla horjuva musiikillinen nero, jonka ote arkielämään alkaa lipsua. Huumeiden sekoittama ihmisraunio elää ahdistavien äänten täyttämässä maisemassa, josta hän ei löydä ulospääsyä. Lähellä on ystäviä ja työtovereita, jotka auttamisen sijaan käyttävät hyväkseen särkymäisillään olevaa miestä.

Blake kollegoineen asuu valtavilla tiluksilla sijaitsevassa komeassa kartanossa. Van Sant hyödyntää taitavasti miljöötä, luontoa ja kartanon korkeita huoneita, joissa ahdistunut Blake levottomana vaeltaa. Toisto ja elliptisyys vahvistavat vaikutelmaa Blaken syvenevästä ahdistuksesta. Viipyvät kuvat ja hitaat kamera-ajot jättävät tilaa ajatuksille, jotka pyörivät päässä vielä pitkään elokuvan jo loputtua.

Van Sant ei pelkää riisua puitteita ja äänimaisemaa. Last Daysin äänimaiseman muodostavat Blaken päänsisäiset äänet, ovien avaamisesta ja sulkeutumisesta syntyvät kolahdukset, huudot ja ennen kaikkea jatkuva, epäselvä mutina. Nämä äänet kertovat mitään dialogia selkeämmin päähenkilön sisäisestä myllerryksestä: ahdistus on yltymässä sietämättömäksi. Ovet hulluuteen avautuvat vain sulkeutuakseen saman tien Blaken selän takana.

Epäselvyydessään yhdentekevät keskustelut korostavat niiden hetkien kirkkautta, jolloin Blake ottaa käteensä kitaran ja avaa sielunsa sydäntä raastavaan lauluun. Musiikillisesti lopputulos on selkäpiitä kylmäävän lähellä Nirvanaa ja Cobainia, vaikka elokuvassa kuultava sävelmä on todella Blakea esittävän Michael Pittin improvisoima. On järkyttävää kuulla jotain näin kaunista kumpuavan ihmisestä, jonka on viimeisen tunnin ajan nähnyt ja ennen kaikkea kuullut kamppailevan sisäisten demoniensa kanssa.

Kohtaus, jossa Blake vetäytyy improvisoimaan kitaransa kanssa, alkaa nautinnollisena. Musiikki on hivelevää ja hitaasti loittoneva kamera-ajo antaa sen ottaa tilansa. Kiduttavaksi hidastuvan kamera-ajon aikana ihana sävelmä muuttuu kuitenkin pikkuhiljaa pelkiksi tuskaisiksi huudoiksi. Lähes staattisena kymmeniä sekunteja pysyvä kuva ei suo helpotusta ahdistavaan tilanteeseen. Nautinto särkyy hetkessä ihanan ja kiduttavan kaoottiseksi sekoitukseksi.

Musiikin ja muminan välinen kontrasti osoittaa oivaltavasti Blaken olevan kahden maailman rajalla. Pakoiluksi asti yltyvä eristäytyminen jättää Blaken lopulta niin yksin sekavaan äänimaisemaan, ettei hänelle jää kuin yksi ulospääsy ahdistavasta vankilastaan.

Elokuvan loppuratkaisu on Elephantin tapaan tiedossa jo etukäteen. Katsoja hakee tästäkin elokuvasta vastauksia vääjäämättä heräävään miksi -kysymykseen. Vastausten tarjoamisen sijaan Van Sant keskittyy viisaasti tunnelmien luomiseen. Siinä sivussa rakentuu yksi mahdollinen tulkinta siitä, millaisia epätoivoiseen ratkaisuun päätyvän ihmisen viimeiset päivät saattaisivat olla.

Michael Pittin taitavasti rakentamasta eksentrisestä mutisijasta kasvaa elokuvan aikana kokonainen, uskottava ja koskettava henkilö. Last Daysin vahvuus onkin niissä hienovaraisissa keinoissa, joilla päähenkilö ja hänen maailmansa rakennetaan lähes täysin ilman järkevää dialogia. Valtaosassa elokuvaa Blaken kasvojakin peittävät joko niiden edessä roikkuvat hiukset tai ylisuuret aurinkolasit. Blake rakentuu sisältäpäin, kaoottisen muminan ja kirkastavan musiikin kakofonian kautta.

Last Days on visuaalisesti näyttävä elokuva. Blake kuljeskelee kartanon syksyisen koleissa maisemissa, metsässä ja lammella. Näistä retkistä syntyy luonnon- ja mielenmaisema, jossa sielu voi ainakin hapuilla kohti lepoa. Ennen kaikkea Last Days on kuitenkin auditiivinen elämys. Aluksi löpinä kolahtavine ja huudahtelevine taustoineen hämmentää ja käsi hakeutuu volume-nappulalle. Kun äänimaiseman tarkoituksellinen epäselvyys aukeaa, ei voi kuin ihailla sen oivaltavuutta. Elokuva palkittiinkin Cannesissa parhaasta äänisuunnittelusta.

Last Days on jälleen hieno todiste Van Santin ohjaajantaidoista, kyvystä kertoa tarinoita ja luoda tunnelmia. Ennen kaikkea se on osoitus Van Santin taidosta tehdä elokuvia, jotka ovat sekä auditiivisesti että visuaalisesti tasapainoisia taideteoksia.