Elephant valkokangas

Gus Van Santin Cannesissa Kultaisen palmun napannut Elephant nostatti taannoin varsinaisen polemiikin. Elokuvan lakonista väkivaltaa ja kaikenlaisten psykologisten ulottuvuuksien puuttumista on sekä ylistetty että moitittu. On sinänsä hienoa, että hienoista indie-elokuvista kuten Drugstore Cowboy ja My Own Private Idaho muistettu Van Sant on ainakin hetkeksi palannut kunnianhimoisen ilmaisun pariin – hämmästyttävä Psyko-cover-versio kiinnosti tuskin ketään.

Elephantin totaalinen sisällön poissaolo silti häiritsee. Innoituksensa Elephant on saanut samasta Columbinen high school -verilöylystä kuin viikkoa aiemmin ensi-iltansa saanut Zero Day sekä Michael Mooren Bowling for Columbine. Päinvastoin kuin Moore, Van Sant ei yritä analysoida syitä. Elephant kuvaa muutaman oppilaan päämäärättömän tuntuista ajelehtimista yhden high school -päivän läpi. Päivä vain sattuu olemaan monille viimeinen.

Elephantin siis voisi ajatella kuvaavan nykyamerikkalaiselle ominaista kokemusta jatkuvasta väkivallan uhan alla elämisestä. Psykopaatti voi iskeä minkä nurkan takaa hyvänsä. Juuri tätä uskomusta väkivallan uhan suuruudesta Bowling for Columbine kritisoi. Haluttomuudessaan etsiä syitä Elephant onnistuu korkeintaan pelottelemaan. Mikä pahempaa, Elephant on tylsä elokuva. Sen henkilöissä ei ole mitään kiinnostavaa, eikä heille tapahdu mitään kiinnostavaa. Paitsi lopussa, lopussa ammutaan.