Tully kotikatsomo

Kaikilla meistä on jonkinlainen mielikuva siitä, millainen äiti on. Kaikilla meistä on siis myös käsitys siitä, millainen äiti ei ole. Siitä, miten äidin kuuluu olla ja käyttäytyä.

Asetammeko äitiydelle liian tiukat raamit ja epärealistisen korkeat vaatimukset? Muun muassa tätä asiaa tutkii Jason Reitmanin ohjaama ja Diablo Codyn käsikirjoittama Tully, jonka pääosassa nähdään aina yhtä upea Charlize Theron, jonka hienovarainen päärooli – jota varten hän lihotti itseään lähes 20 kiloa – on luonnollisesti elokuvan kantava pilari.

Kyseessä on Reitmanin ja Codyn kolmas yhteistyö, jos mukaan lasketaan myös Reitmanin tuottama ja Codyn kirjoittama omintakeinen cheerleader-kauhuleffa Jennifer’s Body (2009). Tullyn tarina kertoo kolmen lapsen äidistä, joka viimeisimmän muksun saatuaan saa lahjaksi yövahdin (Mackenzie Davis), jonka tehtävänä on taata väsyneelle äidille riittävästi unta.

Elokuva alkaa äitiyskuvauksena, muuttuu inspiroivaksi tarinaksi kahden täysin erilaisen naisen välisestä ystävyydestä ja lopulta paljastaa todellisen pintansa loppukäänteellä, jonka joko hyväksyy tai sitten ei. Itse kuulun hyväksyjiin.

Visuaalisesti Tully jatkaa Young Adultin viitoittamalla tiellä pohtiessaan keski-ikäistymistä ja vanhenemisen ahdistusta, mutta siinä missä Young Adultissa Theron esitti keski-ikäistyvää naista, joka ei kykene pääsemään sinuiksi nuoruutensa kanssa, Tullyssa hän esittää perheenäitiä, joka ahdistuu ennen kaikkea omasta kyvyttömyydestään ja riittämättömyydestään kykenemättä pyytämään apua edes omalta aviomieheltään. Mieltä painaa myös pelko raskausarpien peittämän kehon haluttavuudesta.

On huomattavaa, ettei yhtään hahmoa esitellä puhtaasti tuomitsevassa valossa – hienovaraisuus on kuulunut myös aiempien Reitmanin ja Codyn yhteisten elokuvien vahvuuksiin.

Raskauden jälkeistä masennusta ei ole juurikaan käsitelty valkokankaalla aiemmin. Aihe on herkkä ja täynnä latautuneita tunteita, eikä ollut varsinaisesti yllätys, että myös Tully herätti ilmestyessään keväällä 2018 vahvoja tunteita.

Siihen en halua ottaa kantaa, kuinka realistisesti Tully onnistuu aiheen käsittelyssä, koska aihepiiri on minulle täysin tuntematon. Draaman vaatiman tyylittelyn pystyy kuitenkin antamaan anteeksi, jos elokuva ei vähättele tai tarpeettomasti romantisoi todellista ongelmaa. Mitä Tully ei tee.

Kaikissa tilanteissa, ahdistuksen ja pelon tunteissa on mukana jotain aitoa ja uskottavaa, sillä jopa kaikkein epärealistisimmillaan Tullyn kuvaamat hahmot ja heidän ongelmansa tuntuvat todellisilta. Siksi se toimii.