Natural Born Killers - syntyneet tappajiksi kotikatsomo

Oliver Stonen eniten kohua herättänyt elokuva tarjoaa täyslaidallisen ylikiihottunutta kuvaa. Ohjaajanversiona uudelleenjulkaistu Natural Born Killers säväyttää edelleen, vaikka täytyy myöntää, että Stonen viimeaikaiset tekeleet, etenkin Minä päivänä tahansa (Any Given Sunday, 1999) syövät tehoja pois jo hänen aikaisemmistakin elokuvista. Visuaalinen myllytys kun tuntuu rasittavan itsetarkoitukselliselta. Päättymättömän rockvideon intensiteetillä jyräävä NBK on toki ehtaa ihmeteltävää, mutta temaattisesti ja sisällöllisesti se ei tarjoa mitään uutta - eikä tarjonnut edes valmistuessaan. Stonen provosointi ja loan heitto on purevaa, mutta kun visuaaliset ärsykkeet karsitaan pois, niin jääkö todellista sanottavaa jäljelle. Poukkoileva pinta vie helposti huomion kaikesta sanottavan arvoisesta.

Ohjaajanversio ei paljoa mullista, väkivaltaa on enemmän muutaman kymmenen sekunnin ja yhden Tommy Lee Jonesin irtopään verran. Lisukkeena on myös liuta poisjätettyjä kohtauksia, joista eniten huhuja herättänyt on oikeussalikohtaus, jossa Ashley Judd saa lyijykynästä kylkiluidensa väliin. Yhtä kaikki turhaa törinää tällainen, kun oikein ohjaajan voimin puidaan selvästi kokonaisuuden kannalta epäonnistuneita otoksia, joiden sisällöstä kiinnostuneiden kannattaa vierailla IMDb:ssä. Alternate versions -linkin takana löytyy seikkaperäiset selostukset näiden kohtausten sisällöstä.

Mickeyn (Woody Harrelson) ja Malloryn (Juliette Lewis) hurjan hurmeisen retken aikana katsoja pakotetaan todistamaan monenlaista, kun vinksahtanut nuoripari pistää tuulemaan niin, että heidän "urotyönsä" kantautuvat mantereelta toiselle. Quentin Tarantino kirjoitti NBK:n alkuperäistarinan, jota Stone sitten lavensi mieleisekseen. Tästä aiheutui ensimmäinen elokuvaan liittyvä kohuriita ja lopulta Quentin päätyi krediitteihin vain alkuperäistarinan kirjoittajana. Kahtia jakautuneen elokuvan jälkimmäinen puolisko yskii pahemmin kokkareita. NBK pyrkii suurin surmin olemaan mattamusta satiiri tiedotusvälineiden tavasta ruokkia yhteiskunnallista kuona-ainesta ja harmaan massan nälkää sensaatiouutisille. Lähtökohtahan on sinänsä oikea, mutta median henkilöityminen yksinomaan härskiin tv-toimittajaan Wayne Gayleen (Robert Downey Jr.) vesittää lapsellisella sormen heristämisellään koko vadin sisällön. Alussa olevan Manson-sitaatin viittaus yhteiskunnan kasvattamiin lapsiin ei saa NBK:ssa kaivattavaa kaikupohjaa, jota eivät puolihuolimattomasti vedetyt viittaukset pääparin onnettomaan lapsuuteen korvaa.

Ensimmäisessä puoliskossa Stone heittää herkullisesti ja mahtavalla pokerilla viihdeväkivallan katsojan silmille sen omilla aseilla. Idea väkivallasta subjektiivisena terapiamuotona hakee vertausta David Fincherin huikeasta Fight Clubista (1999). Kummassakin elokuvassa katsojan sieto- ja käsityskyvylle sälytetään suurin piirtein kaikki. Melkoista kohtalon ironiaa NBK:n kohdalla oli se, että suurin hyökkääjä elokuvaa vastaan oli kirjailija John Grisham, joka vieritti ystävänsä murhan Stonen aikaansaannoksen kontolle. Kun taas kolikon toisella puolella Grisham puolusti kirjassaan A Time to Kill oman käden oikeuden ihannetta, jota amerikkalaiset suuresti rakastavat. Mutta niinhän he rakastavat myös lainsuojattomiaan. Stonen olisi paljon suoremmin ja rankemmin pitänyt vetää katsoja mukaan peliin eikä kikkailla pelkillä kuvilla. NBK ei vastaa Nietzshen perustavanlaatuiseen olettamukseen ihmisluonnon sadistisuudesta: "Kärsimyksen katsominen tuottaa mielihyvää, mutta kärsimyksen aiheuttaminen vielä suurempaa."