Snowden valkokangas

Takavuosina kolme Oscaria voittanut ja useita klassikoksikin kutsuttuja elokuvia ohjannut Oliver Stone ei ole enää 2000-luvulla yltänyt vastaaviin saavutuksiin. Vasemmistoprovokaattori ei ole ollut vuosiin relevantti, sillä hänen viimeisimmät elokuvansa eivät ole osuneet ajan hermoon kansan pulssille.

Viimeksi Stone oli lähellä päästä testaamaan katsojien sykettä, kun hänen George W. Bushin presidenttiydestä kertova tragikomediansa W. ilmestyi vuonna 2008. Siinä Stone käsitteli ristiriitaisia tunteita herättänyttä presidenttiä yllättävänkin ymmärtäväisesti ja pyrki tarjoamaan selityksen sille, miten pohjimmiltaan niin epäpätevästä kandidaatista tuli maailman vaikutusvaltaisin mies.

Juuri sopivasti Bushin kauden lopuksi ilmestynyt elokuva herätti tuoreeltaan runsaasti keskustelua, mutta mikään klassikko se ei ollut. Yleisesti ajateltiin, että rajusta visuaalisuudestaan tunnettu ohjaaja olisi voinut upottaa teokseen lisää paukkuja.

Samalla tavoin voisi kuvailla myös Stonen uusinta elokuvaa Snowdenia, joka kertoo Yhdysvaltain harjoittaman massaurkinnan paljastaneesta tietovuotajasta, Edward Snowdenista. Kuten W., tämäkin elokuva lukeutuu ohjaajan visuaalisesti hillitympien teosten kategoriaan. Nopeita leikkauksia on vähän eikä tyylikikkailua juuri lainkaan. Kyse on elementeistä, joista Natural Born Killersin ja Any Given Sundayn ohjaaja tunnetaan.

Rauhallinen sävy toimii kuitenkin Snowdenin eduksi. Ensiksikin se antaa tilaa loistaville näyttelijäsuorituksille, joista paras eli nimihenkilöä esittävä Joseph Gordon-Levitt käytännössä kantaa koko elokuvaa omilla harteillaan. Gordon-Levittin työskentely on niin kokonaisvaltaista, että pelkkä puheäänikin kuulostaa viimeiseen asti hiotulta.

Toisekseen Stonella on aina ollut lahjoja tarinankerronnan lisäksi myös monimutkaisten prosessien avaamisessa, eikä Snowden tee tässä suhteessa poikkeusta. Käsikirjoittajana Stone on parhaimmillaan kuvatessaan monimutkaisia ja hankalia aiheita niin simppelisti, että niiden hahmottaminen on peruskatsojillekin helppoa. Siitä huolimatta hän ei koskaan tunnu tarpeettomasti yksinkertaistavan asioita, jotta yksityiskohdat eivät menettäisi uskottavuuttaan. Stone osaa kertoa kaiken tarpeellisen. Mikä katsojien pitää ymmärtää, sen he ymmärtävät.

Juonellisesti Snowdenilla on paljon yhteistä Syntynyt 4. heinäkuuta -elokuvan kanssa. Molemmat kertovat isänmaallisesta, amerikkalaisiin ihanteisiin ja valtioon uskovasta nuoresta sankarista, ja siitä, miten he joutuvat muuttamaan käsityksiään ymmärrettyään ihanteiden ja raadollisen todellisuuden väliset erot. Lopulta he myös päätyvät toimimaan valtiota vastaan löytämiensä epäkohtien korjaamiseksi. Ei siksi, etteivät he enää uskoisi amerikkalaisiin arvoihin ja ihanteisiin, vaan koska he haluavat edelleen uskoa niihin.

Patrioottisen Amerikka-kriitikon kuvaus sopii Edward Snowdenin lisäksi myös Stoneen. Stonelle elokuvat ovat aina olleet mielipidevaikuttamisen muoto, mikä on toisinaan tuntunut rasittavalta saarnaamiselta. Loppujen lopuksi Snowden kertookin paljon enemmän ohjaajansa vapaus-käsityksistä kuin todellisesta Edward Snowdenista, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että Snowden on erittäin hyvin tehty, ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea ajankohtainen elokuva.