Wall Street: Money Never Sleeps kotikatsomo

Oliver Stone osoitti elokuvallaan Wall Street – rahan ja vallan katu (1987), että taloudestakin voi tehdä mehukkaan ja viihdyttävän elokuvan. Nyt Stone on onnistunut toistamaan tempun. Kasariklassikon jatko-osa Wall Street: Money Never Sleeps (2009) ei ehkä käy talouselämän peruskurssista, mutta oppitunnista hyvinkin. Ennen kaikkea se on kuitenkin tasokasta viihdettä, joka ei turhauta eikä tuskastuta.

Maailma on tietysti muuttunut aihepiirin dynaamisen käsittelyn kannalta suotuisaan suuntaan, mutta tositapahtumien dramaattisuus ei vielä riitä tekemään elokuvasta vetävää draamaa. Sitä varten Stone on kasvattanut rutkasti resurssejaan ensimmäisen Wall Streetin ajoista.

Jatko-osan budjetti on ollut moninkertainen vuoden 1987 elokuvaan verrattuna. Tekniikan kehittyminen on tuonut sähäkkyyttä hektisen pörssimaailman kuvaukseen ja käsikirjoittajiakin kakkosen kimpussa on häärinyt peräti neljä. Myös henkistä pääomaa Stonella tuntuu olevan nyt enemmän pelissä. Emoelokuvan mustavalkoisten asetelmien tilalle on tullut sävyjä, moniulotteisuutta ja yksi varsin elävänoloinen naishahmokin.

Elokuvan alussa ensimmäisen Wall Streetin konna, Gordon Gekko (Michael Douglas), vapautuu vankilasta. Gekko on istunut pitkän tuomion sisäpiirikaupoista ja muista talousrikoksista, mutta tässäkin elokuvassa vilahtavaa Bud Foxia (Charlie Sheen) siitä ei ole syyttäminen. Gekolla on ollut paljon Foxia vaikutusvaltaisempiakin vihamiehiä, joiden myötävaikutuksella hänet on aikoinaan pelattu ulos.

Keskushenkilö ei kuitenkaan ole Gordon Gekko, vaan nuori pörssimeklari Jacob (karismaattinen Shia LaBeouf), joka – toisin kuin Bud Fox – ei ole moraaliton pyrkyri vaan uusiutuvista energianlähteistä innostunut rahoitusalan lahjakkuus. Jacob seurustelee Gekkon tyttären Winnien (Carey Mulligan) kanssa. Punavihreää verkkojulkaisua luotsaava Winnie syyttää isäänsä narkomaaniveljensä kuolemasta ja on katkaissut välinsä tähän.

Jacob kiinnostuu vapautuneesta Gekosta kuultuaan tämän luennon ja yrittää saattaa Winnien yhteen köyhtyneen isänsä kanssa. Miehet alkavat kuitenkin vaihtaa ajatuksia ja tietoja myös omalta alaltaan. Romahdukseksi yltyvä finanssikriisi uhkaa vetää maton Jacobinkin jalkojen alta, ja hän ajautuu yhä syvemmälle tulevan appiukkonsa vaikutuspiiriin. Onko lisko päässyt suomuistaan vai onko Gekko samanlainen kelmi kuin ennenkin?

Ensimmäisen Wall Streetin maailmaan ei juuri mahtunut rakkautta. Bud Fox ja hänen lentokonemekaanikkona työskennellyt isänsä (Martin Sheen) lähentyivät vasta kalkkiviivoilla. Romanttista rakkautta ei ollut mukana lainkaan, ellei Budin ja sisustussuunnittelija-Darienin (Daryl Hannah) kotileikkiä lasketa sellaiseksi.

Uudessa elokuvassa ihmissuhteet ovat merkittävässä roolissa. Jacobin ja Winnien rakkaustarinan käänteet ovat uskottavia. Paatunut Gordon Gekkokin löytää isälliset tunteensa. Juuri Gekon toiminnan ja persoonan kohdalla käsikirjoitus kuitenkin ontuu, hahmon käytös ei ole johdonmukaista loppuun asti.

Gekon paluu Manhattanille sujuu myös turhan rasvatusti. Luulisi vankilassa vietetyistä vuosista seuraavan muutakin harmia kuin välttelevät tai naljailevat ex-kollegat. Miehen varattomuuskin on suhteellista: hän käyttää julkisia, mutta asuu hulppeasti. Toisaalta, eivätkö talousrikolliset ole tosielämässäkin taitavia turvaamaan selustansa?

Wall Street: Money Never Sleeps on hyvällä tavalla vanhanaikainen elokuva. Se muistuttaa niitä 1980-luvun amerikkalaisia menestyselokuvia, joissa painava sisältö ja viihdyttävyys kulkivat mutkattomasti käsi kädessä. Sellaisia ohjasivat Stonen ohella esimerkiksi Barry Levinson, Lawrence Kasdan ja Mike Nichols. Esteettisestikin Wall Street 2 jatkaa edeltäjänsä kasarilinjalla alkutekstien kirjasimia myöten. Vaikea sanoa, onko kyseessä tietoinen ratkaisu vai heijasteleeko se Stonen sukupolven mieltymyksiä.

Wall Street: Money Never Sleeps ei yritäkään luoda kattavaa kokonaiskuvaa maailmanlaajuisesta lamasta tai kaikista siihen johtaneista syistä, vaan pysyy Wall Streetillä, sen kabineteissa ja pörssisaleissa. Tekijöiden näkökulmaa voi moittia kapeudesta tai kiittää taitavasta rajauksesta ja tarkasta fokusoinnista. Näinä Trafficien, Babeleiden ja Mammuttien aikoina Stonen elokuvan perinteisyys tuntuu virkistävältä vaihtelulta.