Wall Street: Money Never Sleeps valkokangas

Oliver Stonen Wall Street – rahan ja vallan katu (1987) kiteytti olennaisen 1980-luvun kylmästä pörssipelin nousukaudesta ja on teemoiltaan edelleen ajankohtainen elokuva. Yhdysvalloista pari vuotta sitten alkunsa saanut rahoituskriisi on luonut otollisen maaperän Gordon Gekkon paluulle. Tarkkanäköiseltä Stonelta sopi odottaa purevaa otetta rahoituskriisin syiden käsittelyssä, kun hän päätti marssittaa pörssirötöstelyjen symbolin takaisin valkokankaalle.

Valitettavasti Wall Street: Money Never Sleeps -elokuvaa vaivaa sama pöhö kuin muitakin Stonen elokuvia tällä vuosituhannella. Ylipitkässä elokuvassa on luvattoman paljon suvantovaiheita, joiden olisi joutanut jäädä leikkaamon lattialle. Kerronta leviää liikaa sivupoluille paisutetun henkilögallerian ja turhan monen aihepiirin myötä. Fokus on kadoksissa. Toki Stone osaa edelleen luoda hetkittäin hyviä jännitteitä, mutta kokonaisuus ei ole enää samalla tavalla kasassa kuin miehen parhaissa elokuvissa.

Sisäpiirikaupoista tiilenpäitä laskemaan passitettu Gordon Gekko (Michael Douglas) on vapautettu vankilasta. Miehen tytär Winnie (Carey Mulligan) on katkaissut suhteet isäänsä ja rakentaa tulevaisuuttaan nuoren sijoituspankissa työskentelevän Jake Mooren (Shia Labeouf) kanssa. Jaken työnantaja ajautuu konkurssiin ja rahoituskriisi on käsillä. Gordon ilmaantuu kuvioihin ja pankkikriisin keskellä puidaan myös perhekriisiä.

Tällä kertaa Stone ei kykene mikrotasolta kurottamaan makrotasolle. Tarina on liian kiinni henkilöissä, jotta asioiden laajempi kokonaisuus avautuisi. Elokuva on yllättävän ylimalkainen talouskriisin suhteen. Jotkin kohtaukset ovat osuvia kurkistuksia rahamaailman syövereihin, mutta jos katsojalta ovat talousaviisit jääneet lukematta, kokonaisuus ei hahmotu. Talouskriisin perimmäiset syyt ja seuraukset hautautuvat ihmissuhdekuvioiden vatvomiseen. Tämä on sääli, sillä nykyisen markkinatalouden pahimmasta sähläyksestä olisi suonut tehtävän tinkimättömämmän elokuvan.

Pahinta kaikessa on Gekkon hahmon vesittäminen. Kylmäävästä rahahaista on lämmitetty haalea vanhus, joka ei seniiliydessään tunnu osaavan päättää, onko hän vilpitön isukki vai häikäilemätön kepuli. Elokuvan viime metreillä mies sopertaa enää läpiluikuria lööperiä, joka on tuskatuttavan tuttua puolivillaisista ihmissuhdelätinöistä eikä sovi Stonen tyyliin saati elokuvan aihepiiriin. Kysymys on puhtaasti käsikirjoituksen kömpelyydestä, sillä Michael Douglas on Gekkona edelleen verraton, vaikka hahmon järjellisiksi kirjoitetut kohtaukset ovatkin harvassa.

Talouskriisin ja ihmissuhdekriisin yhtälö on teemoiltaan ja kerronnan sujuvuudeltaan haukotuttavan tulokseton.