Kaikki valaistuu kotikatsomo

Lapsena aloitin toistuvasti päiväkirjan kirjoittamisen. Muistan noin 8-vuotiaana ajatelleeni, että tallennan päivän merkittäviä tapahtumia tulevaisuuden tutkijoita varten. Halusin varmistaa, että he tietäisivät myös minun olemassaolostani. Päiväkirjan sivut eivät koskaan tulleet täyteen, vaan into lopahti aina muutaman päivän jälkeen. Kaikki valaistuu -elokuvassa tallentamisen tahto kuitenkin on säilynyt aikuisikään saakka ja jopa sukupolvelta toiselle.

Nuori amerikanjuutalainen Jonathan Safran Foer on patologinen keräilijä. Hän poimii tuleville polville talteen yksittäisiin hetkiin liittyviä objekteja – isoäidin tekohampaat, keitetyn perunan, kourallisen hiekkaa – ja arkistoi ne minigrip-pusseihin seinälle roikkumaan. Kahden esineen muistot ovat kuitenkin vajaat. Vanhassa, Ukrainassa otetussa isoisän kuvassa on mukana tuntematon nainen, ja kuvaan liittyy jollain tavalla myös isoäidille kuulunut meripihkakoru. Nämä esineet matkassaan Jonathan lähtee Ukrainaan etsimään juuriaan.

Jonathan Safran Foerin samannimiseen palkittuun romaaniin pohjautuva Kaikki valaistuu perustuu tositapahtumiin. Kirjailija itse matkusti Ukrainaan vuonna 1999 tutkiakseen isoisänsä elämää. Elokuvaa leimaava koskettava aitouden tunne kumpuaa varmasti osittain tästä henkilökohtaisuudesta. Samasta syystä teos tosin on myös oudon kömpelö ja omaan maailmaansa sulkeutunut.

Kaikki valaistuu on kummallinen elokuva. Sen ylettömän oudon päähenkilön kommunikointi eriskummallisten ukrainalaisten Heritage Tours -matkatoimiston pitäjien kanssa lähentelee farssia, mutta on silti totista ja liikuttavaakin. Merkillisen ulkokuoren alla käsitelläänkin vaikuttavia asioita.

Matkalla Jonathanin historiaan kuljetaan samalla ukrainalaisen kyläyhteisön unohdettuun menneisyyteen ja henkilöhahmojen omiin muistoihin. Kuvan ja meripihkakorun taustojen valottuessa esiin tunkee myös piilotettua tuskaa, jonka pintaan pulpahtaminen ei ole kivutonta. Tärkein löytö on kuitenkin amerikkalaisen Jonathanin ja ukrainalaisen ikätoverin Alexin pinnallisen erilaisuuden alta paljastuva hetkellinen samankaltaisuus.

Kulttuurien välisten eroavaisuuksien ja samanlaisuuksien pohdinta on yksi elokuvan taustateemoista. Amerikkalaisuus on Alexin ihannoima trendikäs normi, mutta amerikkalaisuuden idea ei löydä ruumiillistumaa Jonathanista. Leikitellen pilkaten elokuva sanoutuukin irti amerikkalaisesta ihanteesta.

Myös englannin kieli saa elokuvassa kyytiä. Alexin takkuista kielenkäyttöä kukittavat sivistyssanaryöpyt, jotka sopivat kontekstiin vain puolittain. Selvää kuitenkin on, että Alex ja Jonathan löytävät yhteisen sävelen kielimuurista piittaamatta. Elokuvan surullisempi huomio on, että ihmiset voivat yhteisestä kielestä huolimatta puhua täysin toistensa ohi, kohtaamatta tosiasiassa lainkaan.

Kaikki valaistuu kestää useammankin katselukerran. Ongelmana vain on, että elokuva tuntuu jopa vaativan useamman katselun. Teos ei aivan aukene yhdeltä istumalta, eikä katsoja voi välttyä ajattelemasta, että se alkuperäinen kirja olisi ehkä ollut parempi elämys. Näin siitä huolimatta, että elokuvassa on upean voimakasta kuvastoa ja piristävän räväkkää ska-musiikkia.