Hitler - pahan nousu kotikatsomo

Televisioelokuva Hitler – pahan nousu suoriutuu diktaattorista kertovien elokuvien, dokumenttien ja ohjelmien sarjassa kohtalaisesti. Siinä missä Perikato, toinen ajankohtainen filmaus aiheesta, kertoo viimeisistä päivistä bunkkerissa, keskittyy kanadalaisen Christian Duguayn ohjaus tapahtumiin ennen toista maailmansotaa. Nimekkeensä mukaisesti on teoksen tavoitteena selittää, miten ihmisiä edelleen järkyttävä ilmiö syntyi sivistysvaltiossa.

Kaksiosainen elokuva alkaa Hitlerin lapsuusvuosista ja päättyy hieman ennen toista maailmansotaa. Yksittäin katsottuna ovat osiot mielenkiintoisia, mutta peräkkäin katsottuna itseään toistavia ja ylipitkiä. Ensimmäisessä osassa luodaan kuvaa nuorukaisesta, joka joutuu kuoppamaan haaveet taiteilijaksi tulosta ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi sotimaan Saksan puolesta ensimmäiseen maailmansotaan. Toinen osio keskittyy sodan jälkeisiin tunnelmiin Saksassa ja poliittisiin kiemuroihin, joiden ansioista Hitler päätyy maan johtajaksi.

Televisioelokuva pohjaa tarinansa faktoihin ja onkin lähinnä historian oppitunti Saksan tilanteesta vuosisadan alussa. Siloteltu visuaalinen tyyli on uskottavaa, sillä ulkopuolisen silmin toteutettu kuvaus perustuu yksinkertaisuuteen ja näyttämiseen. Erityisesti mieleenpainuvia ovat tarinan lomaan sirotellut poliittiset kabareen pätkät. Ne kommentoivat, rytmittävät ja värittävät tarinaa. Duguay olisi voinut aavistuksen verran enemmän hyödyntää niiden antia, sillä aiheessa oivallisesti pysyen ne keventävät useampi tuntista katsomisurakkaa.

Katsojalle visualisoidaan asioissa mukana olleiden ihmisten motiiveja, uskomuksia ja pakkotilanteita. Niiden kautta yritetään selittää Hitlerin valtaanpääsyä, mutta moneen suuntaan hajoavan tarinan takia uskottavuus jää toisinaan sivurooliin. Sinänsä toimivaa asetelmaa rikkoo eniten Hitleristä luotu yksipuolinen kuva. Hitler ei ole helpoin hahmo näyteltäväksi tai kuvattavaksi. Liekö syy käsikirjoittajan vai tulkitsijan, että Hitler näyttäytyy yksipuolisena ja epäuskottavana tarinassa? Robert Carlyle ei yllä ainakaan Bruno Ganzin veroiseen suoritukseen, sillä Perikadossa diktaattorista luotiin monipuolisempi kuva.

Varmasti Perikato on edesauttanut Pahan nousun julkaisua, mutta tällä kertaa korostetaan ensi minuuteista asti Adolfin antisosiaalista, jopa psykopaattista luonnetta. Minkäänlaista pehmennystä ei tuoda mukaan hänen kuvaukseensa, vaan hänestä rakennetaan pahan perikuva. Elokuvassa kuvataan, miten Hitlerin pakkomielteet ja laskelmoiva kylmyys kasvavat potentiaalisesti tapahtumien kulun myötä. Katsoja väsyy pian turhaan alleviivaamiseen ja Carlylen päättömään riehumiseen. Eniten olin pettynyt Eva Braunin äärimmäiseen pieneen rooliin, jonka toivoin tuovan edes hieman erilaista näkökulmaa Hitleriin.

Elokuvan tunnuslauseena toimii Edmund Burken ilmaisu: pahan kukoistamiseen tarvitaan vain se, etteivät hyvät miehet tee mitään. Elokuva korostuneesti luokin Hitleristä pahuuden ruumiillistuman, hyvistä miehistä kykenemättömiä ja Saksasta olosuhteiden uhrin. Sisällöllisesti elokuva ei tuo juurikaan uutta aiemmin kerrottuihin tarinoihin ja tälläkin kertaa kyseessä on enemmän historian kommentointi kuin elokuvallisen kokonaisuuden luonti. Silti Hitler – pahan nousu on televisioelokuvaksi laadukkaasti toteutettu. Siksi onkin harmillista, ettei tulkinta Adolf Hitleristä kykene kannattelemaan kerrontaa loppuun saakka.