Golda valkokangas

Israelin toimet Lähi-idässä ovat herättäneet kuohuntaa jo vuosikymmenien ajan. Intensiivisin ajanjakso nähtiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, kun Kuuden päivän sota ja Jom kippur -sota kiristivät Israelin ja arabivaltioiden (Egyptin, Syyrian ja Jordanian) välejä entisestään. Viimeksi mainitun sodan keskellä maataan luotsasi nyt jo ikoniseksi muodostunut pääministeri Golda Meir (1898–1978). Ukrainassa syntyneen venäjänjuutalaisen Meirin tarinan kertominen tuntuu nykyisessä vahvimman sotavoiman oikeuteen luottavassa maailmanpoliittisessa tilanteessa yhä ajankohtaiselta, mutta osittain sitä hyödykseen käyttävältä ja vastakkainasetteluja ruokkivalta.

Historian ”vahvoista” johtajista tehdyt elämäkertaelokuvat ovat keskittyneet usein heidän johtajankykyihinsä suurten kriisien keskellä, kuten Abraham Lincoln Yhdysvaltojen sisällissodan jälkimainingeissa Lincolnissa (2012) ja Winston Churchill toisen maailmansodan kynnyksellä elokuvassa Synkin hetki (Darkest Hour, 2017). Palkitun israelilaisohjaajan Guy Nattivin elokuva Golda (2023) muistuttaa näistä jälkimmäistä vahvasti fokusoituneen henkilökuvan avautuessa takaumina sotatoimia tutkivan Agranat-komission haastattelussa, johon pääministeri uhmakkaasti marssii.

Ennakkovaroituksista huolimatta Israel joutui juutalaisten pyhimpänä päivänä Jom kippurina 6. lokakuuta 1973 yllätyshyökkäyksen kohteeksi, kun Egyptin ja Syyrian asevoimat aloittivat koordinoidun yhteishyökkäyksen Siinailla ja Golanin kukkuloilla. Hyökkäystä Mossad-tiedustelupalvelun raporttien valossa ennakoinut Golda pyrkii saamaan maansa puolustuksen kuntoon tuhoisasti alkaneen sodan uhatessa koko Israelin olemassaoloa.

Energisen jännittävästi sodan kriittisten päätösten ympärille rytmitettyyn elämäkertaan tuodaan taiteellisesti motivoituneita otoksia sekä symbolismia savun ja kuolleisiin sotilaisiin vertautuvien pikkulintujen muodossa. Suoraa sotakuvausta välttävässä Goldassa pyöritään kabineteissa ja komentopaikoilla radiota kuunnellen ja ilmakuvia katsellen, eikä sotatoimien päätöstenteon prosessi aukene kunnolla. Hollywoodin hengessä tehtynä sotakuvauksena elokuvassa ei ole samanlaista säröä ja kantaaottavuutta kuin israelilaisen Samuel Maozin elokuvissa Libanon (Lebanon, 2009) ja Foxtrot (2017).

Paremmin elokuva avaa Golda Meirin henkilökohtaista kokemusta miesten keskellä pysähtyessään visualisoimaan päähenkilön kokemustaan paniikkihäiriöstä sodan vaikeimpina hetkinä. Vastakkainasettelua luodaan tyhjien tilojen ja kuoleman keskellä nimikkokengissään vaeltavan ja savukkeita ketjussa polttavan Goldan ulkoisesti heikon mutta puheissaan ja toimissaan päättäväisen olemuksen välille. Israelin puolustamisessa jopa verenhimoiselta vaikuttavan Goldan käytöksessä oli varmasti annos poliittista teatteria, jossa heikkoutta ei saanut näyttää.

Goldan kuvaus naisjohtajasta tulee lähelle Ison-Britannian kuninkaallisten kuvauksia (joista Mirren näytteli kuningatar Elisabetia The Queenissa 2006) ja Rautarouvaa (The Iron Lady, 2011), joka kertasi Margaret Thatcherin nousua miesten hallitsemassa konservatiivipolitiikassa. Golda esitetään kovana ja päättäväisenä, mutta myös epävarmana sekä empaattisena ja kollektiivisesti koko kansasta huolehtivaisena isoäitihahmona, joka kokkaa kotiinsa saapuneille sotilasjohtajille.

Elokuva on Mirrenin show, hän on roolissaan suvereeni. Mirren tavoittaa Goldan olemuksen ja maneerit niin julkisissa esiintymisissä kuin yksityisissä keskusteluissakin. Mirreniä tukevista näyttelijöistä keskiöön nousevat pääministeriä kaikessa neuvova avustaja Lou Kaddar (Camille Cottin), PTSD:stä kärsivä puolustusministeri Moshe Dayan (Rami Heuberger) ja Yhdysvaltojen ulkoministeri Henry Kissinger (Liev Schreiber), jonka hahmon kautta vedetään yhtymäkohtia Ukrainan sotaan sekä suurvaltojen kaksinaisiin intresseihin Lähi-idässä.

Nattivin elokuva on toimiva ja tiukasti sotatapahtumien ympärille fokusoitunut elämäkerta, jota Mirrenin roolityö hallitsee. Golda ei aivan pakene genrensä sudenkuoppia: liian suurta henkilökaartia ja ylidramatisointia sekä propagandistista otetta venäläisten ja näiden tukemien arabivaltioiden kuvauksessa, jota lopulta kuitenkin pehmennetään. Päähenkilönsä tavoin elokuva jää ristiriitaiseksi mutta muistettavaksi kuvaukseksi sota-ajan kyseenalaisesta politikoinnista.