Jackie Brown kotikatsomo

Quentin Tarantinon uutta ohjaustyötä odotettiin kauan ja hartaasti. Nopeasti kulttiklassikon maineen saavuttaneen Pulp Fictionin (1994) jälkeen ohjaajakomeetta vieraili erilaisissa ja laadultaan varsin kirjavissa produktioissa. Viime vuonna valmistuneella mestarinäytteellään, Jackie Brownilla, Tarantino lunasti lopullisesti paikkansa 1990-luvun todellisena kärkiohjaajana ja heitti märät vanttuut epäilijöiden silmille. Toisin kuin Reservoir Dogsissa (1991) ja Pulp Fictionissa Tarantino on Jackie Brownissa ottanut tarinan lähtökohdaksi romaanin, Elmore Leonardin "Rum Punchin", josta hän on työstänyt kolmannen tarinansa täydellisen tietämiltä.

© 1997 Miramax International

Jackie Brown (Pam Grier) on 44-vuotias meksikolaisen lentoyhtiön lentoemäntä, joka jää kentällä virkavallan haaviin kassissaan asevälittäjä Ordell Robbien (Samuel L. Jackson) "pimeää" rahaa ja kokaiinia. ATF-agentti, Ray Nicolette (Michael Keaton), maanittelee Jackien yhteistyöhön Ordellia vastaan. Jackie suostuu välttyäkseen itse vankilalta. Meksikosta on tulossa puoli miljoonaa dollaria Ordellin "eläkerahoja", mutta Jackie päättääkin kaapata rahat itselleen ja huijata sekä Ordellia että virkavaltaa apunaan sympaattinen takausmies, Max Cherry (Robert Forster). Ordellin rahoja jahtaavat myös ex-linnakundi Louis Gara (Robert De Niro) ja huumeprinsessa Melanie (Bridget Fonda). Petosten vyöhti kiristyy - kuka on lopussa kaikkein ovelin?

Musta ihmissuhdekomedia

Vaikka Jackie Brown jatkaakin Tarantinon polkua rikoselokuvan saralla, se tekee silti pesäeroa ohjaajaan kahteen aiempaan huipputyöhön. Kompleksinen juoni, hersyvät dialogit, rautaisannos mustaa huumoria, erinomainen näyttelijäkaarti ja kerronnan pirstaloitu rakenne ovat toki edelleen tarantinolaisia tavaramerkkejä, mutta ohjaaja on raivannut tietä myös uusille elementeille. Jackie Brownissa on tehty muutamia poikkeuksellisen rohkeita linjanvetoja. Lähinnä kyse on "rikoselokuvallisilla" aineksilla maustetusta mustasta ihmissuhdekomediasta, ei niinkään perinteitä rikkovasta rikoselokuvasta, kuten Reservoir Dogs tai Pulp Fiction. Leonardin tekstin pohjalta luotu tunnelmalataus pystyy hehkumaan täydellä tulella Jackie Brownin jokaisen kohtauksen tehdessä kunniaa alkuperäisteoksen hengelle.

Jackie Brownissa ei varsinaisesti keskitytä juonen kertomiseen, vaan äärimmäisen tarkasti hiotun ja erinomaisesti rytmitetyn dialogirakenteen esille tuomiseen. Harkitun verkkaisesti kuljetettu tarina on suunnattu selvästi vähän varttuneemmalle aikuisyleisölle. Graafinen väkivalta on puristettu minimiin ja juonikeskiöön on heitetty keski-ikäisten ihmisten seesteinen romanssi, mutta mikä parasta: näyttelijöille on lyöty kaikki kortit käteen. Heille on annettu tilaa ja aikaa tavalla, joka on nyky-Hollywoodille enemmän kuin vierasta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Ordell miettii hartaasti, miten ja kenelle hän on menettänyt puolen miljoonan dollarin eläkekassansa, on upea. Otsasuonet vain pullistuvat, kun Ordell pohtii ankarasti seuraavaa siirtoa, ja Tarantinolla on kanttia antaa hänen ajatella. Kohtaus kestää pitkään ennen kuin Ordell nostaa päätään ja toteaa: "Se oli Jackie Brown." Tunnelmat ehtivät Jackie Brownissa latautua hitaasti ja perusteellisesti niin, että katsoja pystyy ne aistimaan joka solullaan. Jackien ja Max Cherryn viimeinen tapaaminen säteilee sellaista kypsyyttä ja elätyn elämän tosiseikkoja ymmärtävää harmoniaa, että kyyninenkin katsoja jää ihmettelemään niin aidon rehellistä suhtautumista ihmisten pyristellessä kohtalon ja oman tahdon rajamaastossa.

Tärkeintä näyttelijät, dialogi ja tarina

Jälleen kerran Tarantino tehnyt loistavaa työtä niin soundtrack-musiikin kuin näyttelijöidenkin valinnassa. Jackien Brownin 70-luvun B-leffoille kunniaa tekevä asenne ja visuaalinen ilme silattuna samaisen vuosikymmenen soulilla on tyyli- ja perinnetietoisinta amerikkalaista populaarielokuvaa vähään aikaan. Huikean pulp-shown varastaa nimihenkilöä näyttelevä, blaxploitaatio-kuningatar Pam Grier, joka on edelleen mieletön ilmestys. Myös ohjaajan oma ihailu paistaa läpi kymmenissä Grierin lähikuvissa. Grieria peesaa väkevän elämänmakuisella otteella aliarvostettu ja ö-luokan produktioihin juuttunut Robert Forster, joka suurisydämisenä ja Jackieen ensisilmäyksellä rakastuvana takausmiehenä tulkitsee harvinaisen syvällisen miesroolin. "Vakiokasvo" Samuel L. Jackson, Michael Keaton ja Bridget Fonda tekevät myös hienoa työtä, mutta pisimmän korren kaksikon Grier-Forster jälkeen nappaa kuitenkin Robert De Niro uskomattoman yksioikoisena ja surkuhupaisana luuserina. Kerrankin yksi suurimmista luonnenäyttelijöistä on saanut luvan olla todella surkea!

Jackie Brown kestää tv-ruudussakin hyvin: tarinan ja dialogin imu käy sadan prosentin panoksella. Jotkut ovat morkanneet elokuvaa pitkitetyksi, mutta ainakin itse voisin katsoa roolihenkilöiden elämänmenoa, jutustelua ja juonittelua vaikka tuntikausia: loistavista käsikirjoituksista kun saa aika harvakseltaan nauttia. Jackien Brownin myötä Quentin Tarantino osoittaa kehittyneen esikoisensa, Reservoir Dogsin, jälkeen suurin harppauksin. Täytyy toivoa, että Tarantinosta tulisi uuden vuosituhannen tehdessä tuloaan entistäkin tunnustetumpi auteur. Vaikka ohjaajan elokuvien sisältö varmasti vieraannuttaa monia ihmisiä, niin pidän tärkeimpänä sitä, että kyseessä on taiteilija, joka ei ole langennut polvilleen huipputeknologian tuomien mahdollisuuksien edessä ja joka ennen kaikkea luottaa omissa töissään iskevän dialogin rakenteluun ja kompleksiseen, älyllisesti haastavaan tarinaan. Sitä ei saa unohtaa, että Tarantino toi nasevan "pälpätyksen" takaisin amerikkalaiseen valtaelokuvaan.