Eroosioita verisuihkulähteessä

Ensimmäisissä töissään Quentin Tarantino kehitteli puhetta elokuvallisena aineena. Hedelmäiset sanavyyhdet kiihdyttivät alkuvoimaisella tavalla hänen elokuviensa verenkiertoa. Amerikkalaisen elokuvan jazz-henkisen kirjailijan Woody Allenin viriteltyä elokuvallista puhetta nuotilliseen huippuunsa, jatkoi Tarantino sen soundillisen olemuksen etsintää puhdistaen puhetta siitä, mikä päällisin puolin vaikutti sisällöltä. Esiin kohosivat asuntovaunujen takapihafantasiat, rockin, rahan ja coolien gangstereiden taivaat.

Tarantinon henkilöhahmoille puhe merkitsi tilanteen synnyttämistä tyhjästä; tarinoita ja mielikuvia, korvikemaailmaa kohti henkilökohtaista kasvua karikatyyriin. Samaan henkeen kuin Belmondo aikanaan kuvitteli itsensä Bogartiksi.

Ei ole aiheeseen sulautumatonta, ettei Tarantinon neljännessä elokuvassa Kill Bill juuri enää pälpätellä. Nyt liidellään päiväunen ytimessä. Teoksen alkuvaiheissa esiintyvistä aamiaismuroista, tylsästä lähiökeittiöstä, kahvipannusta ja halpahallikuteista aletaan silmänräpäyksissä hyppiä yhä räikeämpiin energiapamauksiin, elokuvatodellisuuksiin, joissa arki korvautuu hurmoksella.

Tarantinon kerronnalliset ratkaisut tulvivat entiseen tapaan popin piilotajunnasta sitaatteina, hatunnostoina ja rakkauskirjeinä. Kun ohjaaja Jackie Brownissa muiden motiiviensa ohessa valloitti blaxploitaatio-tyyliä kuin vain valkoinen, joka donkkaa tykimmin, Kill Billissä hän syöksyy vimmaisesti itämaisen toimintaelokuvan alueelle, samuraiden, ninjojen ja yakuzojen maailmaan, animaatiotakaan syrjäyttämättä. Omalla laillaan Tarantino ilmaisee ihmisen olevan sitä mihin hän kurottaa, mistä hän intohimonsa löytää.

Tyyliä ylistävään elokuvaan avautuu yllättäen almodóvarilainen vapauden taso, sinänsä selittämätön eläväisyyden kauneus. Tarantinon elokuvansa etualalle nostamat naishahmot lataavat katsojan ihailunsekaisella tunteella. Kävelytyyleistä lähtien Tarantino rakastaa näitä tyyppejä. Heidän voimastaan jalkamme lyö rytmiä lattiaan, kasvottomien vastaantulijoiden haihtuessa kuin hirmumyrskyn jäljiltä.

Eräänlaisena postmodernina kaikuna Tarantino vastaa Fellinin julkilausumaan kameran välttämättömästä tehtävästä: häpeilemättömyydestä, tyrannimaisuudesta, nöyryyden totaalisesta hylkäämisestä. Kill Bill, joka on jaettu teatterilevityksessä kahteen erilliseen jaksoon, hehkuu alkuosaltaan ohjaajansa hulluimpana työnä. Se on puhdasta energiaa, jossa väkivaltainenkin liikehdintä saa esteettisen arvon. Veri virkistää kuin vesiputous.

Arvostelukäytännöt