Kunnianosoitus Tarantinon fanituslistalle

Quentin Tarantinon toiseksi viimeinen elokuva Once Upon a Time... in Hollywood kertoo kahden Hollywoodin tv-tuotantojen veteraanin ystävyydestä. Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ja tämän stuntmies Cliff Booth (Brad Pitt) yrittävät sinnitellä leivän syrjässä kiinni Hollywoodissa, jota eivät oikein enää tunnista omakseen. He ovat entisiä suuruuksia, ja tarkastelevat uuden sukupolven nousua jo hieman ulkopuolisina. Eletään vuotta 1969 Los Angelesissa, ja monista eri tarinalinjoista koostuva elokuva on ohjaajan itsensä mukaan kunnianosoitus Hollywoodin kultaisen ajan viimeisille henkäyksille. Tarantino on kertonut vihaavansa juonipaljastuksia, joten juuri tämän enempää ei elokuvan juonesta paljasteta nytkään.

Once Upon a Time... in HollywoodEri tarinanpoikaset nivoutuvat yhteen muistuttaen Tarantinon alkuaikojen mestariteoksesta Pulp Fiction – tarinoita väkivallasta (1994). Ohjaaja on uskollinen perinteitä kunnioittavalle linjalleen, ja niinpä uusinkin elokuva on filmattu miltei kokonaan 35 mm:n filmille. Kautta koko Tarantinon tuotannon esiin putkahdellut Red Apple -savukemerkki on myös mukana. Blu-rayn ekstrat kannattaa katsoa, sillä sieltä löytyy pieteetillä tehty tupakkamainos, joka nostattaa hymyn huulille. Myös elokuvan muodista ja autoista on omat osionsa ekstroissa. Levyn kuvan laatu on huikaisevan laadukas. Eräissä elokuvan osioissa Tarantino antoi kuvaajilleen ohjeeksi, että niiden tulee näyttää samalta kuin Tobe Hooperin klassikossa Teksasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre, 1974).

Once Upon a Time... in Hollywood jakaa katsojien mielipiteet kahtia yhtä tehokkaasti kuin Tarantinon muutkin elokuvat. Ohjaajan elokuvien ystävät ovat haltioissaan ja katsoisivat varmasti mielellään vaikka yli nelituntisen version, kun taas Tarantinon tyyliin vihkiytymättömät tai ohjaajan elokuvia inhoavat saattaisivat pitää uusinta elokuvaa käsittämättömän pitkänä, omahyväisenä ja sisäänpäin lämpiävänä tylsän jaarittelun ylistyslauluna, jossa oikeastaan tapahtuu jotain vasta lopussa, jos silloinkaan.

Once Upon a Time... in HollywoodMolemmat mielipiteet ja kaikki siltä väliltä on oikeutettua, sillä loppupeleissä katsoja/lukija/kokija päättää, mitä mieltä on teoksesta. Tarantinon yhdeksäs – ohjaajan itsensä ilmoituksen mukaan todellakin toiseksi viimeinen – elokuva aukeaa sitä paremmin, mitä enemmän tietää sen kuvaaman aikakauden kulttuurihistoriasta amerikkalaisessa ja hollywoodilaisessa kontekstissa. Once Upon a Time... in Hollywood on kuin kustomoitu täsmätuote kaikille 1960-luvun länsimaista kulttuurihistoriaa diggaileville. Sitä on kutsuttu Tarantinon henkilökohtaisimmaksi elokuvaksi, ja ohjaaja on itse kertonut sen olevan kuin kävely muistojen bulevardilla. Tarantino asui elokuvan tapahtumien aikaan 1960-luvulla Los Angelesissa, ja vaikka olikin tuolloin vielä pikkupoika, hän imi itseensä aikakauden atmosfääriä.

Elokuvaan tulisi miltei liittää lista kirjoista, televisiosarjoista, elokuvista ja lp-levyistä, jotka kannattaa opiskella ennen elokuvan katsomista. Tarantinon massiivisen populaarikulttuurin tietämyksen tuntien tuosta listasta tulisi todella pitkä. Elokuvan todellisuuteen pohjautuvista hahmoista kannattaa noteerata nimet Sharon Tate, Roman Polanski ja Charles Manson, niin on jo paljon viisaampi. Mitä tulee Mansoniin ja tämän perheeseen", ei kannata uskoa aivan kaikkea mitä internetin syövereistä löytää, sillä Mansonin nimi poikii yhä edelleen uusia ja uusia teorioita siitä, mistä tähän liitetyissä rikoksissa oli kyse, ja keitä Mansonin perheen vaikutuspiiriin kuului.

Once Upon a Time... in HollywoodMansonin perheen jäsenten – ei siis kaikkien, vaan muutaman pahimman sekopään – suorittamista murhista selkeimmän kuvan antaa syyttäjä Vincent Bugliosin yhdessä Curt Gentryn kanssa kirjoittama true crime -klassikko Helter Skelter: The True Story of The Manson Murders (1974). Perheen ydinryhmästä ja sisäisestä dynamiikasta antaa yllättävän selkeän kuvan 14-vuotiaana Mansonin hippiklaaniin liittynyt Dianne Lake muistelmateoksessaan Member of the Family. Perheen aktiviteetteja arvioitaessa tunnutaan usein unohtavan, kuinka nuoria Mansonin karisman sokaisemiksi joutuneet nuoret itse asiassa olivat.

Vaikka Tarantino käyttääkin historiaa osana tarinaansa, on historia kuitenkin Tarantinolle viihteelle alisteista muovailuvahaa. Asia tuli harvinaisen selväksi Kunniattomissa paskiaisissa (2009), jossa Hitler ja natsit saivat tuta verenhimoisten jenkkisotilaiden koko raivon. Elokuva ei yrittänytkään väittää olevansa mitään muuta kuin viihdyttävä kunnianosoitus B-luokan sotaelokuville, joissa natsit aina esitetään yksiulotteisina, irvokkaina ihmishirviöinä, jotka kiduttavat ja tappavat huvikseen, ja joita vastapuoli – ne hyvät – tappavat ja kiduttavat ilolla. Natsien viihteellistämisestä voi olla toki montaa mieltä, mutta itse näen suosiota saavuttaneen true crime -viihteen moraalisesti paljon ongelmallisempana tapauksena kuin todellisuudesta irrotetut sarjakuvanatsit.

Once Upon a Time... in HollywoodTarantinon koko tuotanto voidaan nähdä kunnianosoituksena Tarantinon itsensä fanittamille elokuville, ja myös näyttelijöille. Rick Daltonin hahmon voi nähdä perustuvan Burt Reynoldsiin, ja legendan piti näyttäytyäkin elokuvassa, mutta hän ehti kuolla ennen kuvauksia. Luke Perry ehti mukaan pieneen rooliin, mutta kuoli valitettavasti ennen ensi-iltaa, mikä oli todella sääli, sillä Tarantinon elokuvissa esiintyminen tietää usein hyvää tulevaa uraa ajatellen, minkä esimerkiksi John Travolta varmasti mielellään allekirjoittaisi. Once Upon a Time... in Hollywood sisältää järjettömän määrän viitteitä niin elokuviin, tv-sarjoihin kuin musiikkiinkin, ja Internet Movie Databasesta voi bongailla näitä helmiä, joita on aivan liikaa lueteltavaksi. Ei ole suinkaan sattumaa, että Deep Purplen vuoden 1968 jättihitti Hush soi vierailtaessa Hugh Hefnerin kartanossa.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:4 /7 henkilöä