Jackie Brown valkokangas

Jackie Brownilla Tarantino palaa ohjaajan rooliin yli kolmen vuoden sapatin jälkeen. Paineet uuden elokuvan tekemisessä ovat varmasti olleet kovat, mutta tauko on tehnyt hyvää. Jackie Brown on uusi sulka Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin ohjaajan hattuun, vaikka se ei niiden vetovoimaan ylläkään. Jackie Brownia voidaankin moittia pienestä väsähtyneisyydestä, mutta terävän dialogin, yllätyksellisen väkivallan, kompleksisen kerronnan, 70-luvun "unohdettuja" rytmejä pursuavan soundtrackin ja loistavan näyttelijätyön imu on edelleen tallella. Tarantinon kolmatta katsoo helposti ohjaajan aiempien elokuvien kautta, mutta se ei tee oikeutta Elmore Leonardin bestselleriin, Rum Bunchiin, perustuvalle Jackie Brownille.

Jackie Brown (Pam Grier) on 44-vuotias viheliäisen meksikolaisen lentoyhtiön lentoemäntä. Leipätyönsä ohella hän salakuljettaa asekauppaa harjoittavan Ordell Robbien (Samuel L. Jackson) rahoja. Jackie jää rahoineen kiinni ja hänen kassistaan löytyy myös pari grammaa kokaiinia, josta hän ei tiedä mitään. ATF-agentti Ray Nicolette (Michael Keaton) ja losangelesilainen poliisi Mark Dargus (Michael Bowen) maanittelevat Jackien yhteistyöhön, jonka tarkoituksena on saada Ordell telkien taakse. Välttyäkseen itse vankilalta Jackie suostuu yhteistyöhön.

Meksikosta on tulossa puoli miljoonaa dollaria Ordellin "eläkerahoja", mutta Jackie päättääkin kaapata rahat itselleen ja huijata sekä Ordellia että virkavaltaa. Jackieta auttaa sympaattinen ja suurisydäminen takausmies Max Cherry (Robert Forster). Ordellin rahoja jahtaavat myös täystampio ex-linnakundi Louis Gara (Robert De Niro) ja huumeprinsessa Melanie (Bridget Fonda), jota Ordelle kutsuu "pikku surffitytökseen". Tarinan edetessä petosten vyöhti kiristyy ja ovelat syövät tyhmät. Kuka on lopussa kaikkein ovelin?

Quentin Tarantinon elokuvassa Jackie Brown juonitaan ja huiputetaan yhtä jos toista.

(vas. kuva: Michael Keaton & Pam Grier / oik. kuva: Robert De Niro & Samuel L. Jackson) © 1997 Miramax International

Romanssi on tapahtunut!

Jackie Brown edustaa kevyesti humaanimpaa ja "lämpimämpää" Tarantinoa. Tämä korostuu erityisesti Jackien Brownin ja Max Cherryn hahmoissa sekä heidän keskinäisessä suhteessaan. Molemmat ovat rauhallisia, paljon nähneitä keski-ikäisiä, joiden kokemus paistaa heidän kasvoiltaan. Kun Jackie ja Max yhdistävät voimansa, katsojakin vaistoaa kemian heidän välillään. Max ihastuu Jackieen heti ensisilmäyksellä, vaikka ei sitä koskaan tunnustakaan.

Romanssillekin on siis tilaa Tarantinon maailmassa, mutta ohjaaja kuvaa tätä romanssia kuitenkin tyylikkään säästeliäästi tehden kiistatonta kunniaa elokuvansa pääparille. Tarantino kuvaa Jackien ja Maxin suhdetta - amerikkalaiselle elokuvalle epätyypillisesti - etenkin älyllisellä tasolla uskottavalla ja lämminhenkisellä dialogilla silattuna.

Tarantinon lempeä suhtautuminen Pam Grierin Jackieen ja Robert Forsterin Maxiin juontuu myös siitä, että ohjaaja on kummankin näyttelijän suuri ihailija. Sekä Grier että Forsterhan olivat lukuisten 60- ja 70-luvun toimintahalpisten vakiotähtiä.

Jackie Brownissa näyttelijät ovat loistavia kautta linjan. Grierin ja Forsterin seesteiset suoritukset kannattavat koko tarinaa ja ne saavat mehevää taustatukea elokuvan kirjavasta sivuhenkilögallerista. Samuel L. Jackson vakuuttaa kuten aina, myös Michael Keaton on hyvä, mutta parhaimman virneen kasvoille saa Robert De Niron esittämän totaalisen umpityhmän junttiluuserin Louis Garan ja Bridget Fondan esittämän huumeimuri-Melanien toilailut. Tämän parin kolmeminuuttinen aneeminen yhdyntä oli kaikessa surkeudessaan sitä luokkaa, että teki melkein mieli taputtaa - ja puhumattakaan siitä, miten Melanie nalkuttaa Louisille sen yhden kerran liikaa.

Todennäköisesti Jackie Brown on pettymys pinttyneimmille Pulp Fiction -faneille. Jackien Brownin kerronnan tahti on rauhallinen, suorastaan viipyilevä. Elokuva on ylipitkä ja käy välillä tyhjää omalla oikeudellaan. Elokuvassa on graafista väkivaltaa hyvin niukasti, joskin se purkautuu edelleen tarantinomaisen äkillisesti ja yllättävästi.

Esimerksi kohtaus, jossa Ordell tajuaa, että hänen puolimillinen eläkekassansa on varastettu, on loistava. Ordell alkaa miettiä, hän miettii kauan ja Tarantino antaa hänen miettiä kauan. Kuva pysyy eikä mitään tapahdu, ja sitten Ordell nostaa katseensa ja sanoo: "Se on Jackie Brown." Ordell ei voisi olla oikeammassa, sillä Jackie on huijannut hänet perusteellisesti. Enää Ordellin ei tarvitse miettiä... Yleensä elokuvissa henkilöt eivät mieti, mutta Tarantinolla on kanttia antaa heidän miettiä ja hän saa samalla aikaan kiehtovan syviä ja pysähtyneitä tunnelmakuvia ihmisen mielen liikkeistä.

Vaikka Jackie Brown ei ylläkään Tarantinon kahden aiemman ohjaustyön tasolle, niin hyvästä elokuvasta joka tapauksessa on kyse. Jackie Brown on myös Tarantinon ensimmäinen elokuva, jonka pohjana on käytetty romaania. Tästä huolimatta Tarantino kykenee uutukaisellaan näyttämään, että hän on erittäin laaja-alainen kirjoittaja ja ohjaaja, jolla on vielä paljon näytettävää. Jackie Brownissa Tarantino on kirjoittanut näyttelijöilleen dialogia, joka on elävää, autenttista, spontaania ja terävää.

Ennen kaikkea Jackie Brown on kaunis kunnianosoitus blaxbloitaatioelokuvien suurimmalle naistähdelle Pam Grierille, jonka tyylikästä rehevyyttä ja itsenäisyyttä kelpaa jokaisen katsella. Muutoinkin ei voi kuin ihmetellä Tarantinon uskomatonta lahjaa keksiä ja valita näyttelijät elokuviinsa.