Perusteellisia viittauksia menneisyyteen

Elämme suurien ja ennen kaikkea pitkien elokuvakertomusten aikaa. Nykyään lienee turha kuvitellakaan, että voisi käväistä katsomassa yhden rainan iltansa ratoksi ja tuntea olevansa hetkellisesti viihdytetty. Kaksi nimeltä mainitsematonta trilogiaa ja Quentin Tarantinon tuotannollinen mahdollisuus tehdä kaksi Kill Bill -elokuvaa yhden sijasta osoittavat, että katsojan kykyyn odottaa ja muistaa luotetaan.

Kill Bill: Vol. 2:n käsittely itsenäisenä teoksena ei ole mahdotonta, mutta sen tekeminen antaisi väärän kuvan sekä ykkös- että kakkososasta. Toisaalta myös Vol. 1:n rinnalla kuljettaminen ja siihen vertaaminen herättää vähemmän mukavia ajatuksia, kuten sen, että Morsiamen (Uma Thurman) kostotarinan jakamisessa kahteen osaan on alun perin tehty virhe. Ilmeinen materiaalin runsaus on pakottanut tuottajapuolen tämän toteuttamaan ja ohjaajan hyväksymään, mutta vähemmän olisi ehkä toiminut paremmin.

Andrew Cooper / Miramax Films - © 2004 Miramax FilmsBillin (David Carradine) kuolemaan tähtäävän elokuvaduon kakkososa on tunnelmaltaan tyystin erilainen kuin edeltäjänsä – siitä kertoo jotain elokuvan saama alhaisempi ikärajakin. Lapsukaisille sopimatonta väkivaltaa on huomattavasti vähemmän. Aikaan saatu tila on luovutettu henkilöiden menneisyydelle, tunteille ja ratkaisujen selittämiselle. Tämä ei tarkoita, että Tarantinon kosketus siitä puuttuisi, päinvastoin: tavaramerkit ovat hyvin näkyvissä. Ehkä liiankin hyvin.

Kill Bill: Vol. 2 on Tarantinon viides ohjaustyö. Tähän mennessä mies on tehnyt alansa puitteissa paljon, usein muita ennen tai paremmin. Hän on popularisoinut elokuvakerronnan keinoja, kuten narratiivisen aikarakenteen totaalista hajottamista, joiden syöttämisestä amerikkalaiselle popcornyleisölle muut saivat aiemmin vain haaveilla. Hän on näytellyt itse ja käsikirjoittanut muiden ohjaajien elokuvia, ja saanut sitä kautta ujutettua tehokkaasti omaa visiotaan laajemmalle.

Tarantinolta on mielestäni lupa odottaa paljon. Tähän hän vastaa menemällä yhä syvemmälle itseensä. Kill Billin kakkososa tasapainoilee vaarallisella harmaalla alueella, jossa räväkkä itsetietoisuus ja intertekstuaalisuus ovat muuttumassa omiksi antiteeseikseen. Tekemisen into palaa yhä, mutta ohjaaja vaikuttaa sokeammalta ratkaisujensa suhteen. Hyvä esimerkki tästä on elokuvassa käytävä dialogi. Lähes jokainen lause tai kysymys–vastaus-pari on täydelliseksi aiottu ajatelma – omaksi yksityiseksi kunniakseen. Kohtauksissa nokkela puhe ei solju kuten pitäisi, vaan töksähtelee katsojan unohtuessa miettimään, mitä äsken on sanottu ja mikä on sen merkitys. Kill Bill: Vol. 2:n teksti tuskin jää elämään kuten Reservoir Dogsin (1991) vastaava verbaalitykitys.

Tiivistetylle sanottavalle on annettu tilaa hidastamalla elokuvan tempoa paikoin epäilyttävällä tavalla saippuamaiseksi. Sen sijaan että nauttisi reippaasta mäiskinnästä ja jälkikäteen mieleen tipahtelevista viittauksista muihin tyylilajeihin ja yksittäisiin elokuviin, katsoja jää kiinni yhteen hetkeen. Jos tämän hyväksyy, ei siinä mitään. Muutos Kill Billin ykkösosaan on vain niin suuri, ettei tempo- ja tyylivaihdokseen osaa välttämättä varautua.

Andrew Cooper / Miramax Films - © 2004 Miramax FilmsMutta syy siihen, miksi tämänkin jutun yläosassa sädehtii neljän tähden rivistö vähemmän sijaan, on se, ettei Tarantino tee huonoja elokuvia. Vaikka Kill Bill ykkönen lupaa enemmän kuin kakkonen antaa, ei se himmennä toisen osan ansioita. Näyttelijöiden antaessa kaikkensa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin ymmärtää, miksi Tarantinon elokuvissa ei ole yksiselitteistä hyvää ja pahaa. Jackie Brownissa (1997) nähty syväpsykologinen yksilön kuvaus tiivistyy järisyttävän eleettömästi Michael Madsenin Buddissa, Billin pikkuveljessä, jota naiset potkivat päähän miten sattuu. Tämän "tissibaarin ulosheittäjän" kohdalla westerninomaiset hidastukset ja hohkaava kuumuus ovat enemmän kuin paikallaan. Päällimmäiseksi ei jää sääli, vaan syvä inhimillisyys.

Ja hyvinhän Tarantino tyylilajien sekoittamisen taitaa. Hongkongilaisten kung fu -pastissien kohdalla ei tingitä rakeisesta kuvasta tai kameran liikkeistä, eikä film noir -autoa ajettaessa värejä tuhlata. Vaikea sellaisesta uskollisuudesta on mennä ketään moittimaan. Kill Bill: Vol. 2:sta nauttiminen edellyttää kuitenkin katsojaltaan avointa ja hyväksyvää asennetta. Mutta jos elokuvalle kertaalleen antautuu ilman liiallista analysointia, niin siitä myös taatusti pitää.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4 / 12 henkilöä