Kill Bill vol. 2 valkokangas

Kill Bill halkaistiin studiossa kevyesti kuin puuhalko, uraauurtavaa elokuvailmaisua vähätellen. Quentin Tarantinon sävykäs merkkiteos hahmottuu nyt Ilmestyskirja Nyt -viitteiseksi värikkääksi mielenmatkaksi. Päähenkilön aggressioiden motivoiman kostoretken hengessä Tarantino on luonut hurmioitunutta, häpeilemättömän energiantäyteistä elokuvaa, jota hän nyt kertomuksen lähestyessä loppuaan repii tietoisesti rikki. Henkilöhahmojen helpottuneisuuden tunteen valtaa hiljalleen epäily ja katumus, ja näin helmeilevä, virkistävä, vapauttava elokuvallinen maisema vaihtuu rähjäisempään, viipyilevämpään ja tarantinomaisesti puheliaampaan.

Kill Bill on samaan aikaan kouristunut ja hurmioitunut kuva ihmismielestä ympäröivän maailman monivärisenä heijastimena, eräänlaisena sirpaleiden sumana. Henkilöhahmojen lukuisat kutsumanimet vahvistavat halkeilevia identiteettejä, kuin myös pari näyttelijää esittämässä elokuvan eri roolihenkilöitä. Kerronnassa kajahtelevat lukuisat tutut (elo)kuvat ja äänet, mutta rakenteensa ja olemuksensa puolesta elokuva elää omassa maailmassaan, ikään kuin hakien omaa ilmaisullista tarkoitustaan.

Tarantinon mentaaliset kiertoradat värähtelevät kuin äärimmäiset patoutumat, joita pintatason kerronta ei salli päästää lävitseen. Ehkä tahtomattaan - suodattaessaan kaiken pohdintansa ja sanottavansa pop- ja trash-kulttuurin läpi - Tarantinon elokuva on kaikin kynsin kiinni luomisen ja minkä vain ilmaisun problematiikassa. Kill Bill ei ole mikään Moulin Rouge, kitschiin ja spektaakkeliin huvikseen kiinnittynyt suureellisuuden koettelu, vaan sisäänpäin kääntynyt, kompleksinen elokuva, eräässä mielessä tutkielma omasta mahdottomuudestaan...

Elokuvan The Briden / Black Mamban / Beatrixin ja lopulta Mommyn matka muistuttaa monessa mielessä Martin Sheenin Willardin etenemistä joella. Kyse on kuitenkin naisesta hahmottamassa ja luomassa identiteettiään, ja purkautumassa alistavan maailman kahleista. Billin charmantissa ja isällisessä, samaan aikaan pelottavassa hahmossa, on kaikuja Dickensin Suuria odotuksia -teoksesta, sen päähenkilöiden maailmoja ohjailevista hahmoista. Beatrixin tarina ei siis ole yksinkertainen voittokulku, vaan, sanotaan se taas, oma ongelmallinen juttunsa. Olisiko jo aika julistaa Tarantino Amerikan Almodóvariksi?

Oscar Wilden mukaan he, jotka taiteen äärellä katsovat pintaa syvemmälle, tekevät sen omalla vastuullaan. Se on selvä. Mene ja katso itse.