Enemy kotikatsomo

Kanadalaisohjaaja Denis Villeneuve nousi suuren yleisön tietoisuuteen pari vuoden takaisella Hollywood-debyytillään Vangitut (2013). Elokuva oli ummehtunut kompromissi, jossa enigmaattisuutta arvostavan ohjaajan ambitiot asettuivat vastakkain Hollywoodin vaatimusten kanssa. Ylipitkä ja epätasainen elokuva oli kaukana siitä, mihin Villeneuve parhaimmillaan pystyy.

Enemy on kaikkea sitä mitä Vangitut ei ollut. Pienimuotoinen trillerihelmi on kiehtova surrealistissävytteinen mysteeri, joka asettuu ohjaajan muiden teosten väliin. Toisin kuin Incendies (2010) ja Polytechnique (2009) se ei hae yhteiskunnallista tiedostavuutta tositapahtumista. Vangittuihin verrattuna elokuva on puolestaan kaukana perinteisestä trilleristä.

Pääosassa on historianopettaja Adam Bell (Jake Gyllenhaal), joka sattumalta näkee itsensä näköisen näyttelijän paikallisessa elokuvassa. Adam alkaa maanisesti selvittää näyttelijän tietoja ja tarkkailla häntä. Lopulta uteliaisuus saa miehestä otteen ja Adam päättää sopia tapaamisen kaksoisolentonsa kanssa, osaamatta aavistaa siitä koituvia seurauksia.

José Saramagon romaaniin The Double hyvin löyhästi pohjautuva teos on kokoelokuvallinen arvoitus, joka hyödyntää aihettaan nerokkaasti. Tavanomaisesti kaksoisolentomyytin pohjana toimii identiteetin ja sen särkymisen tematiikka. Yksilöllinen eheys sirpaloituu, kun oma olemus nousee esille elävänä peilikuvana. Tämän jälkeen ihminen ei ole se erityinen lumihiutale, jollainen hän on kuvitellut olevansa.

Enemyn kohdalla kysymys identiteetistä on läsnä, mutta kontekstina toimii miesnäkökulmasta kerrottu parisuhdetarina. Adamin elämää määrittää syklisesti toistuva kuvio. Töistä kotiin saavuttuaan miehen tyttöystävä (Mélanie Laurent) saapuu paikalle. Pariskunta rakastelee sängyssä, jonka jälkeen nainen poistuu asunnosta. Tähän kierrosmaiseen toistoon tulee kuitenkin särö, kun Adam saa tietää kaksoisolennostaan.

Ohjaajan omien sanojen mukaan kyse on virheiden tekemisen kierteestä sekä siitä, miten tuo sykli saadaan päätettyä. Elokuvan alkupuolella Adam viittaa tähän varsin selvästi kertoessaan oppilailleen kuinka historia toistaa itseään aina uuteen harsoon puettuna. Tällöin hän tosin viittaa yhteiskunnalliseen koneistoon.

Enemy ei kuitenkaan ole niinkään kertomus oravanpyörässä vellovasta yksilöstä, vaan mentaalisella tasolla toimiva henkilötarina. Kaksoisolento ei ole mikään realistinen kauhukuva, vaan Adamin kahtiajakautunut persoona, joka vain konkretisoituu surrealistisella tasolla eläväksi olennoksi. Elokuva voidaan nähdä tapahtuvan periaatteessa Adamin pään sisällä.

Adamin kaksoisolento elää avioliitossa ja hänen vaimonsa (Sarah Gadon) odottaa pariskunnan ensimmäistä lasta. Päähenkilön suhde tyttöystävään näyttäytyy elokuvassa, lopulta hyvinkin selvästi, avioliiton ulkopuolisena suhteena. Irtautuminen tästä pettämisen kierteestä ja palaaminen osaksi eheää avioliittoa on lopulta tavoiteltava päämäärä. Tämän keskelläkin kiusausten ja viettelysten verkostoa edustaa salainen stripteaseluolasto, josta elokuva alkaa. Eräällä henkilölle se on muodostunut teoksessa suoranaiseksi addiktioksi.

Villeneuven käsitys parisuhteesta ja sen pysyvyydestä ei ole järin optimistinen. Yhtenä elokuvan toistuvana elementtinä ovat tarantella-hämähäkit, jotka fuusioituvat osaksi Adamin unimaailmaa. Tämä lopulta paljastaa myös naarmut avioliitossa. Tarantella-lajin urospuoliset edustajat toteuttavat itseään vain lisääntymistarkoituksessa lyhyen eliniän vuoksi. Tämä alkukantainen vietti lopulta ohjaa myös Adamin elämää. Ihmisen ja niveljalkaisen kammotuksen välinen ero on lopulta olematon. Tämä paljastuu päähenkilölle elokuvan loppukohtauksessa irvokkaalla tavalla.

Värimaailmaltaan kelmeä elokuva on tintattu vihreänkeltaisella paletilla. Näkymä on visuaalisesti samankaltainen kuin Kieslowskin mestarillisessa teoksessa Lyhyt elokuva tappamisesta (1988). Tunnelma on pelkistetyn väritön ja kalvakka. Kokonaisuudessa on samaa maltillista mielenvikaisuutta kuin Lynchin ja Kubrickin teoksissa, mikä luo elokuvaan aistillista piinaavuutta.

Enemy on kineettisen kuvan muotoon puettu enigma, joka ei tarjoa vastauksiaan helpolla. Jäljittelemätön mysteeri virheiden kehästä, parisuhteesta ja ihmisestä kulminoituu Villeneuven tavassa käyttää elokuvan muotokieltä hyväksi. Sisään kirjoitettu sanoma tuskin kääntää elokuvahistorian sivuja uusiksi, mutta kuvallinen tunnelma onnistuu kaikesta huolimatta jättämään kestävän jäljen.