Dune kotikatsomo

Syyskuun teatteriensi-iltansa yhteydessä Dyynin visuaalista ilmettä ja eeppisiä mittoja kiiteltiin siellä ja täällä. Kassakoneiden laatikoita avattiin ja suljettiin. On kuitenkin aiheellista väittää, että ylistetty scifi-seikkailu on vaarassa kokea Avatarin kohtalon. Muistetaan, että James Cameronin eepos tahkosi rahaa mutta ei jättänyt jälkeään populaarikulttuuriin. Uskon, että myös Dyyni heitetään pian mielistä, eikä sitä muisteta enää kymmenien vuosien päästä.

Dyynin ytimessä ovat vuosisatoja toistuneiden myyttisten kertomusten rakenteet. Hamaan tulevaisuuteen sijoittuvassa maailmassa ylimyksellisen Atreidesin herttuan poika Paul (Timothée Chalamet) matkustaa perheensä mukana aavikkoplaneetta Arrakisille, josta saadaan sivilisaatioiden olemassaolon kannalta elintärkeää ”rohtoa”. Paulin isälle Letolle (Oscar Isaac) sälytetään vastuu rohdon louhimisesta. Samalla elokuva antaa aavikolle suurimman mahdollisen lahjan: taitavasti jälkikäsiteltynä se tuntuu elävältä, se saa oman historian ja tulevaisuuden.

Muiden pahansuopien valtaapitävien juonittelut johtavat siihen, että myyttiseksi messiaaksi povattu Paul tempaistaan mukaan militanttiin toimintaan, ja hän joutuu astumaan lähemmäs perheensä vastustajia. Vastustajan kukistaminen määrittää amerikkalaisessa taiteessa maskuliinisen minuuden, tunnistamaton ympäristö viittaa entisen identiteetin särkymiseen. Paulista tulee järkyttynyt välikappale itseään suurempien toimijoiden puristuksessa.

Melodraamalle ominaisesti oman tilansa Dyynissä saavat viattomuuden teemat, menetyksen pelot ja perheenjäsenten väliset konfliktit. Ja jos on epäselvää, kuka on mitenkin hyvä ja kuka mitenkin kurja, se ilmenee hahmon ulkonäöstä. Mallit ovat oikeellisuuden perikuvia; kaljupäät, läskit, kalpeanaamat ja vanhukset eivät niinkään. Valo, sisätilojen yksityiskohdat ja pukineet avittavat osaltaan hahmottamaan henkilöiden moraalia.

Elokuva perusrunko on siis toimiva vaikka vanha. Eikä ohjaaja Denis Villeneuve yritä tehdä siitä uusien löytöjen runsaudensarvea. Se onkin ironista, koska syyskuussa hän itse haukkui Marvelin filkkoja kopioimisesta ja liittämisestä. Tarinoiden valtti on toki siinä, että ne pystyvät mestareiden käsissä murtamaan kaavoja ja tarjoamaan moniselitteisyyttä ja avoimia tulkintoja, vaikka Dyyni tuntuisi muuhun viittaavan.

Villeneuven visio on ilmeisesti ollut kunnioittaa Frank Herbertiä eeppisyydellä, mutta suuruutta ei saavuteta suurentamalla. Ohjaajan omaa työnjälkeä elähdyttävät nyt Hans Zimmerin musiikin mahtipontisuus, Greig Fraserin elokuvauksen huolellisuus, Stellan Skarsgårdin imitaation uhkaavuus ja Herbertiltä säilytetyt kirjalliset juuret. Kerronnallisesti elokuva ei häikäise.

Elokuvan dialogissa on perustavanlaatuisia puutteita. Ongelma ei ole varsinaisesti siinä, että se on vakavaa. Ei Dyyni keppostelijoita tai pilakuvia tarvitse. Ongelmat alkavat esitystavasta, jolla holhotaan katsojaa. Näyttelijät painottavat tärkeitä ja dramaattisia kohtia kuiskaamalla. Elokuvan loppupuolella ihmiset eivät osaa enää normaalisti puhuakaan. Se kummastuttaa.

Sekin kummastuttaa, että käsikirjoittajat Villeneuve, Jon Spaihts ja Eric Roth ovat hylänneet tarinankerronnan perusperiaatteita. Ehkä alkuperäismateriaalin laajuus on saanut aikaan sen, että hahmot puhuvat liikaa. Ikään kuin varmuuden vuoksi he selittävät yleisölle aivan kaiken auki, mikä on tarpeetonta.

Tilaa ei jää normaalille keskustelulle, joka tekisi sankarillisista kopiosieluista ihmisiä tai suodattaisi todellisuutta taideteokseen. Lähes jokainen puheenvuoro on raskas ja äärimmäinen. Tämä vie tehoja sieltä, mihin niitä pitäisi säästää. Elokuva parantaa menoaan puolivälin jälkeen, mutta lähtee ottamaan klassikon asemaa kiinni liian pitkältä takamatkalta. Yllä leijailee hätäilyn ja kiireen tuntu, eikä Dyynin paraatimarssi tunnu valmiilta, kokonaiselta tai tarpeelliselta. Se muistuttaa 156 minuuttia pitkää traileria jostain jo olemassa olevasta.

Paul epäilee elokuvassa, että hänet ilmoitetaan vapahtajaksi vain, koska ihmisille on uskoteltu niin. Samaa voisi sanoa häntä näyttelevästä Timothée Chalametista, joka välillä täyttää hukassa olevia saappaita ja seuraa jalanjälkiä, joita hän ei näe. Alkuperäisromaanin lukeneet tietävät, että toisessa osassa Chalametille asetettu vaatimustaso nousee entisestään.

Dyynin ensimmäinen osa on elokuva, jonka katsominen vaatii itsensä laittamista alttiiksi. Jos niin ei tee, voi silmissään nähdä, kuinka rohkeus haudataan hiekkaan, jotta filmiyhtiö Warner Brothersin studiojehut voisivat tukehtua rahoihinsa. Onneksi he tukehtuivat – luulen, että Villeneuve kykenee toisessa osassa ottamaan uskaliaampia riskejä. Ja hän voi aina antaa kameran levähtää Rebecca Fergusonissa, jos tuntee tarvetta pelata varman päälle.