Arrival kotikatsomo

Eri puolille maapalloa laskeutuu jättimäisiä, palkomaisia avaruusaluksia. Alukset leijuvat maan pinnan yläpuolella, mutta eivät tee mitään eikä kukaan tai mikään astu ulos. Keskusteluyhteyden saamiseksi ja vierailijoiden tarkoitusperien selvittämiseksi Yhdysvaltojen armeija värvää kielitieteilijä Louise Banksin (Amy Adams).

Denis Villeneuven ohjaama Arrival perustuu Ted Chiangin novelliin, mutta on erittäin hallittu ja omalakinen elokuvallinen kokonaisuus. Elokuva sommittelee taitavasti kohtauksia, joissa ei tapahdu paljoakaan mutta tuntuu kuin mitä tahansa saattaisi tapahtua. Kuten Villeneuven aiemmissakin elokuvissa, jännitteet ja niiden kiristyminen on keskeisempää kuin jännitteiden laukaiseminen. Erityisen kiinnostavaksi Arrivalin tekeekin se, että toisin kuin niin monet tieteiselokuvat, Arrival vaikuttaa olevan aidosti kiinnostunut asetelmansa herättämistä kysymyksistä eikä vain käytä niitä tekosyinä näyttäville erikoistehosteille.

Banksin ja fyysikko Ian Donnellyn (Jeremy Renner) johtamien tutkimusryhmien yritykset kommunikoida vieraan elämämuodon kanssa johdattavat tarkastelemaan kielen ja kommunikaation perusteita. Kommunikointi mielletään yleensä vain yksinkertaiseksi informaation välittämiseksi ja vastaanottamiseksi, jossa sanat ovat läpinäkyviä ja niiden merkitykset ilmeisiä ja muuttumattomia. Banksin ja Donnellyn ponnistelu, kun he yrittävät muodostaa riittävästi yhteisiä sanoja ja käsitteitä edes alkeellisten keskustelujen käymiseksi, osoittaa nopeasti tämän arkiymmärryksen pinnallisuuden.

Sanat kantavat ja saavat erilaisia merkityksiä tilanteesta ja asiayhteydestä riippuen, ja jokainen ilmiö ja asia on mahdollista esittää lukemattomilla eri sanoilla. Ymmärretyksi tulemiseen eivät riitä vain oikeat sanat, vaan on myös saavutettava edes jossain määrin jaettu käsitys todellisuudesta.

Kommunikoinnin ongelmallisuus ei koske vain vieraiden olentojen kanssa viestimistä. Alusten laskeutuminen synnyttää jatkuvasti kiristyvän kansainvälisen kriisin, jossa jokainen olentojen kanssa vaihdettu sana on perusteltava ja tulkittava armeijalle ja valtiolle. Tilannetta ei helpota taustalla pauhaava 2010-luvun mediatodellisuus. Kommentaattorit ja asiantuntijat täyttävät televisioruudut, verkkosivut ja radiokanavat omilla selityksillään ja tulkinnoillaan.

Vaikka Arrival ei ole suoranaisesti poliittinen elokuva, se heijastaa monella tapaa länsimaisen yhteiskunnan tilaa. Pystymme kommunikoimaan nopeammin, vaivattomammin ja useampien ihmisten kanssa kuin koskaan aiemmin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ymmärtämisestä tai ymmärretyksi tulemisesta olisi tullut yhtään aiempaa helpompaa.

Kommunikointi ei ole koskaan vain neutraalia viestien välittämistä. Käyttäessämme kieltä rakennamme maailmaa sana sanalta yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta keskeisin kysymys onkin, miten paljon valitsemamme sanat ja käyttämämme kieli ohjaavat ajatteluamme ja ymmärrystämme maailmasta. Olemme aina kielen päässä todellisuudesta ja toisistamme, eikä jaettu planeetta itsessään takaa yhteisymmärrystä.

Syvällinen tieteellinen tematiikka ei estä Arrivalia olemasta poikkeuksellisen voimakastunnelmainen elokuva. Sen näennäisesti verkkainen rytmi piilottaa salakavalasti kärjistyvät jännitteet, ja huolellinen visuaalinen suunnittelu on täynnä kuvia ja yksityiskohtia, joilla on potentiaalia jäädä ikoniseksi tieteiselokuvakuvastoksi. Kokonaisuutta rikkoo vain kerronnallinen notkahdus elokuvan lopussa, jossa elokuva erehtyy hetkeksi selittämään ja sentimentalisoimaan. Pitäisi tietää myös, milloin on sanonut tarpeeksi.