Darkest Hour kotikatsomo

Yhdysvaltain entinen presidentti Richard Nixon kirjoitti aikanaan pitävänsä Sir Winston Churchillia 1900-luvun suurimpana valtiomiehenä. Miehet tunsivat toisensa ja Nixonin päätelmään saattoi vaikuttaa molempien pitkät oppositioajat julkisten virkojen ja samalla vallan ulkopuolella, mikä oli molemmille todella kova paikka. Nixon samaistui varmasti hyvin myös Churchillin monissa eri ministeritehtävissään saamaan valtaisaan arvosteluun, joista kiistanalaisin oli poliittinen vastuu Gallipolin taistelusta ensimmäisessä maailmansodassa. Siitä tuli ottomaanivaltakunnan ainut kyseisessä sodassa voittama taistelu ja suurtappio Britannialle ja muille Ympärysvalloille.

Brittiohjaaja Joe Wright (aiemmin mm. tyylikäs uusintaversio Anna Kareninasta, 2012) keskittyy näiden sijaan kuvaamaan Synkimmässä hetkessä (Darkest Hour) intensiivisesti vain muutamaa Britannian kohtalonviikkoa keväällä 1940 Hitlerin vallatessa Länsi-Eurooppaa ja oletettavasti valmistautuessa myös operaatio Merileijonaan eli Britannian valtaukseen, jota ei sitten lopulta tapahtunut, kiitos muun muassa juuri pääministeriksi nousseen Churchillin julistaman tiukan vastarinnan kaikille myönnytyksille.

Noustuaan tuolloin yllättäen pääministeriksi luottamuksensa ja uskottavuutensa täysin menettäneen Neville Chamberlainin (mainio veteraaninäyttelijä Ronald Pickup) jälkeen, Churchillin tilanne oli erittäin vaikea. Osa kansanedustajista, myös hänen omasta konservatiivipuolueestaan, halusi rauhanneuvotteluja Hitlerin kanssa, jotta Saksa jättäisi Britannian rauhaan. Tämä ei sopinut lainkaan vanhoja kunnon siirtomaa-aikoja kaipailevalle pääministerille ja hän näki maansa arvovallan kärsivän suurtappion, jos tällaiseen typeryyteen ryhdyttäisiin. Asian ratkaissut palopuhe parlamentissa onkin Wrightin elokuvan hienoin ja dramaattisin hetki, joka tekee pelkkää kunniaa Churchillin poliittiselle pelisilmälle ja itsepintaisuudelle.

Itsepintainen Churchill todellakin oli ja erityisesti vaimonsa Clementinen kanssa (Kristin Scott Thomas), jonka hellään huomaan hänellä oli tapana heittäytyä pienen huolenpitoa kaipaavan pikkupojan tapaan, kun hän halusi kiukutella ja hakea tukea toimilleen. Monipuolisen ja suuren näyttelijän Gary Oldmanin voi sanoa tehneen elämänsä roolin Churchillina (Oscar-palkintokin tuli), mutta ajoittain hänen Winstoninsa vaikuttaa höperyydessään ja kylpytakkiryyppäilyissään valitettavan karikatyyriltä. Sinänsä hassu tehokeino, mutta tuskin tekee oikeutta kaksinkertaiselle pääministerille ja moninkertaiselle ministerille, joka voitti myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Synkin hetki tuo hienosti esiin Lontoossa keväällä 1940 koetun yhteiskunnan epävarmuuden tulevaisuudesta, joka heijastuu Britannian sodanjohdon tiloissa tyylikkään tummana valaistuksena ja ilmapiirin kuvaamisena ”kärpäsenä katossa” -tyyliin vastapalkatun nuoren sihteerin (Lily James) silmien kautta. Tämä on loistavasti valittu tehokeino kerronnallisen objektiivisuuden varmistamiseksi, vaikka toki kyse onkin taideteoksesta eli elokuvasta.

Kirjoitan tätä arviota samalla, kun kuuntelen televisiosta Britannian hallituksen brexit-väittelyä (15.11.2018). Jotenkin tuntuu, että Synkimmän hetken suurin arvo onkin, miten se muistuttaa meitä Euroopan nykyisistä ongelmista ja siitä, että Iso-Britannia on tekemässä kenties kauaskantoisinta ulkopoliittista päätöstään sitten Churchillin aikojen. Pelissä voi sanoa olevan yhtä paljon kuin tuolloin.