Anna Karenina kotikatsomo

1800-luvun köyhälistön ja aateliston kiellettyä rakkautta hunajoivat draamaelokuvat ovat osaavissakin käsissä usein jähmeää pitsiloistoa. Sovitukset vaikuttavat siltä, että ohjaajat ovat pikemminkin ajatelleet teatterin pysähtynyttä lavaa kuin elokuvakieltä.

Yhden kaikkia korsettiperinteitä noudattavan periodikihlauksen kuvannut Joe Wright rykäisee Anna Kareninassa (2012) tyystin eri suuntaan kuin elokuvassa Ylpeys & ennakkoluulo (2005). Kokeilunhalua hän on osoittanut aiemminkin, vaikka makaaberi Hanna (2011) jäikin hieman irtonaiseksi yritykseksi.

Venäläisen kaunokirjallisuuden ehkä klassisimpaan teokseen pohjaava Wrightin virtuoosimainen sovitus Anna Karenina ottaa irti kaiken 1800-luvun venäläistä yhteiskuntaa leimaavasta hyvätapaisuuden ja formaaliuden ilmapiiristä. Iso osa tapahtumista vähintään nojaa fyysiseen teatterin lavaan.

Toisinaan lavasteet ovat tarkoituksellisen keinotekoisia, mutta yleensä teatterilavan ja todellisuuden välinen verho on häilyvämpi. Hovien äärikoristeelliset tilat ovat suoraan prinsessaunista, mutta ulko-oven takaa paljastuu Pietarin arjen hikinen ankaruus, joka heittää löylyä katkeruuden kiukaalle.

Wright vie rakkaustaistelua eteenpäin musikaalin keinoin, vaikka dialogia ei lauletakaan. Erityisesti ensimmäinen kolmannes on kuin tanssia, jonka koreografia hakee vertaistaan. Tyylittely ei realismista murehdi, mutta tunnelmallinen vakavuus säilytetään viritetystä visualisuudesta huolimatta.

Vapauttamalla kameran kahleet ja ruoskimalla yltäkylläisestä hienostelusta välineen tematiikan käsittelyyn, Wright kuvaa ihmisten arkitodellisuutta viihdyttävän osuvasti. Syvällistä sosioekonomista analyysia on turha odottaa, mutta tuomalla köyhälistön muutaman askeleen päähän hovin loistosta, onnistuu elokuva taidokkaasti erottelemaan yhteiskuntaluokkien fyysisen ja henkisen etäisyyden.

Pääosin samettisen tyylikkäästi puettu henkilögalleria on täynnä vastineita 2000-luvun glamourjulkimoille. Molemmat ihmisryhmät saavat tuloja ja huomiota ansaintalogiikalla, jonka perusteet eivät kumpua tuottavuudesta tai innovaatioista. Kyse on statuksesta. Miehillä toki on virkansa, mutta vain harva heistä tekee mitään.

Vaikka Tolstoin alkuperäisteos ei aivan tuoreinta kirjallisuutta edustakaan, ulottuu sen elokuvasovituksen freesi ote myös kaipaaviin katseisiin. Kielletty rakkaus on jälleen framilla, mutta ainakaan kyse ei ole teho-osastolle hakatusta kuviosta, jossa rikkaan aatelisen ja köyhän talonpojan tyttären suhde suljetaan varjoihin.

Edelleen käsitellään pohjimmiltaan sääntöverkostoa ja sen järkevyyttä. Järjestelmä on rakennettu naisvastaiseksi. Kärsijöille elämä kuin länsimaista politiikkaa eli mielipiteen vaihdos on verrattavissa kansanmurhaan. Rakastua saa, mutta vain kerran ja yhteen ihmiseen.

Anna (Keira Knightley) ei olekaan yksittäisten ilkimysten, vaan järjestelmän uhri. Hänen aviomiehensä toki sulkisi kaunottaren mieluiten häkkiin, mutta minkäs ministeri systeemin kasvattamalle, pöhöttyneelle omanarvontunnolleen mahtaa. Lasikatto kolisee Annan veljen hoitaessa avio-onneaan kotiopettajattaren välitunneilla.

Sanaa sosialismi ei lausuta ääneen, mutta yksi oletettavasti kyseisen aatteen puolestapuhuja saa historian voimalla merkittävän roolin. Luomalla yleiskatsaus vallitsevan eliitin ylläpitämään järjestykseen ja vihjaamalla kytevästä vaihtoehdosta, luodaan ymmärrys Venäjän 1900-luvun kehitykselle.

Jostain syystä Wright ei täysin luota kauniisti suunnitellun traagisen tyylikkyyden voimaan, vaan toisen näytöksen kohdilla hän tyytyy tavanomaiseen patsasteluun. Harha-askel on omituinen, sillä pröystäilevällä ilmeikkyydellä luodaan liki poikkeuksetta sävykäs ja uniikki ilmapiiri.

Pienestä kompastelusta huolimatta kokonaisuus on erinomainen esimerkki pukudraamasta, jossa on sekä tarinallista että elokuvakerronnallista tuoreutta. Musikaalimaisen tanssahteleva tyyli yhdistettynä perinteisen draaman pohjavireeseen tekee Anna Kareninasta silmiä hivelevän poikkeuksen genressään.