Sovitus valkokangas

Kirjalliset filmatisoinnit ovat usein ristiriitaisia tapauksia. Pahimmillaan pelkää joutuvansa katsomaan kuivakkaa patsastelua, joka ei tarjoa tarinaan mitään omaperäisyyttä eikä käytä hyväkseen edes elokuvallisia ilmaisukeinoja. Parhaimmillaan kuvallinen sovitus tuo kuitenkin kirjan tarinan monitahoiseksi visuaaliseksi elämykseksi. Onneksi Sovituksen voi laskea kuuluvan lähemmäksi jälkimmäistä joukkoa. Se on nimittäin varsin onnistunut filmatisointi brittiläisen Ian McEwanin samannimisestä romaanista.

Kirjan filmatisoinnista vastaa Joe Wright, jonka aikaisemmista ohjauksista voi mainita pari vuotta sitten ensi-iltansa saaneen Ylpeys ja ennakkoluulo -elokuvan, jonka pääosassa nähtiin Sovituksen tavoin Keira Knightley. Sovituksessa Knightleyn esittämä Cecilia on varakkaan perheen jäsen, jonka etuoikeutettua ja hieman snobimaista elämää järkyttää havainto, että hän on rakastunut perheen emännän poikaan, Robbieen (James McAvoy).

Elokuvan alkupuolen tapahtumat sijoittuvat yhteen päivään. Rakkauden tunnustaminen ja sitä seuraavat tapahtumat on kuvattu käyttämällä hyväksi eri näkökulmia, jolloin samat tapahtumat esitetään sekä Cecilian ja Robbien että 13-vuotiaan Brionyn (Saoirse Rohan) perspektiivistä. Tapahtumat saavat aikuisen parin ja teini-ikäisen tytön käsittelyssä aivan erilaisia merkityksiä. Elokuvan nimi, Sovitus, viittaakin Brionyn anteeksiantamattomaan tekoon, jolla on pitkäkestoisia vaikutuksia niin Cecilian ja Robbien suhteelle kuin Brionyn omalle elämällekin.

Vuoden 1935 tapahtumista käynnistyvä elokuva siirtyy myöhemmin eri aikatasoille ja etenkin vuosien 1939 ja 1940 sotatapahtumat ovat tarinan kannalta keskeisessä roolissa. Varsinaisia taistelukuvauksia elokuvassa ei ole, mutta muuten sodan raadollisuus käydään läpi hieman pakonomaisestikin. Toisaalta vaellus Ranskan rannikolla ja brittiläisten sairaanhoitajien elämän kuvaus on toteutettu varsin vaikuttavasti. Siitä huolimatta elokuva menettää hetkeksi tehoaan siinä vaiheessa, kun kamerat suuntaavat katseensa kohti sotanäyttämöä.

Jos Sovitus olisi koko kestonsa ajan niin hyvä elokuva kuin se on parhaimmillaan, se olisi erinomainen elokuva. Siihen se ei kuitenkaan aivan yllä, sillä joistakin kohtauksista puuttuu riittävää imua, jotta katsoja voisi myötäelää rakastavaisten vaikeudet. Sivuhahmojen kehittelyä voi myös pitää hieman keskeneräisenä, sillä esimerkiksi Lola ja suklaatehtailija jäävät kokonaisuuden kannalta pakollisiksi hahmoiksi, joilla on oma tärkeä merkityksensä, mutta jotka on tarkoitus saada kuvasta pois mahdollisimman nopeasti.

Elokuvan vahvinta antia on ehdottomasti eri näkökulmien ja aikatasojen käyttäminen. Näkökulmat tuovat nuoren tytön inhimillisen rikoksen syyt esille tavalla, joka ei olisi mahdollista, jos elokuva keskittyisi vain pääosaparin rakkauden kuvaamiseen. Ajallisella ulottuvuudella ja erikoislaatuisella kertojan käytöllä puolestaan päästään hämäämään katsojan olettamuksia, jolloin tapahtumia ei voi pitää missään vaiheessa itsestään selvinä. Tunnelman rakentamisessa oma osansa on myös musiikilla, jossa pienillä oivalluksilla, eli lähinnä kirjoituskoneen lyöntien hyväksikäyttämisellä, saavutetaan elokuvaan proosallista sävyä.

Sovitus on shakespearelaisittain yltiöromanttinen elokuva, jossa elämää suurempi rakkaus kohtaa ylitsepääsemättömiä vastuksia. Elokuvasta aistii muutenkin sen brittiläisen luonteen, vaikka kerronnan monipuolisuus tuo mukaan piirteitä, joita ei yleensä osaa yhdistää pukudraamaan. Sovituksen luonteesta kertookin jotain, että se on vain puoliksi kyseisen lajityypin edustaja ja loppuosa on yhdistelmä sotaelokuvaa ja Stephen Daldryn elokuvaa Tunnit.

Vaikka Sovitus ei olekaan täydellinen elokuva, sen esille tuomaa kuvaa rakastamisen vaikeudesta, nuoren ihmisen itsesuggestiosta ja sovituksen vaikeudesta on pakko ihailla.