Hit Man valkokangas

Teksasin lahja elokuvataiteelle, jo 1980-luvun lopulla kokopitkien teatterielokuvien ohjaamisen aloittanut Richard Linklater on paitsi lahjakas myös harvinaisen laaja-alainen ohjaaja. Linklater ei ole takertunut yksittäisiin tyylilajeihin tai yksittäisiin genreihin. Jos hänen elokuvistaan etsii yhdistäviä tekijöitä, niin ihmisten väliset interaktiot ovat yksi. Ihmisten persoonien erilaiset puolet ja roolit ovat toinen. Nämä tekijät ovat löydettävissä myös hänen uusimmasta elokuvastaan Hit Man.

Hit Manin tyylilaji ja toteutustapa on erilainen, mutta se on henkistä sukua Linklaterin aiemmalle ohjaukselle Bernie (2011). Bernielle ja Hit Manille on yhteistä, että kumpikin on saanut ideansa Texas Monthly -lehteen kirjoittavan toimittajan Skip Hollandsworthin pitkistä artikkeleista. Hit Man -elokuvaa innoittanut samanniminen artikkeli vuodelta 2001 on edelleen luettavissa.

Bernie oli mustalla huumorilla varustettu puolidokumentaarinen näkemys todellisen elämän hahmosta, hautaustoimiston pitäjästä Bernie Tiedestä, joka luikerteli itsensä rikkaan vanhemman naisen kumppaniksi ja sai tämän kuoltua kiistanalaisen elinkautistuomion tämän murhasta. Tiede pääsi elokuvan jälkeen jopa hetkeksi vapaalle jalalle ja asui Linklaterin autotallissa, kunnes joutui tuomion uusintakäsittelyn jälkeen takaisin vankilaan.

Hit Man kietoutuu murhien ja ihmisten eri persoonallisuuspiirteiden maailmaan toisesta näkökulmasta. Pääosassa oleva Gary Johnson (Glen Powell) on maltillista, tasaista elämää elävä filosofian opettaja, joka harrastaa lintujen tarkkailua ja viettää illat kahden kissansa kanssa. Sivutoimisena työnään hän auttaa poliisilaitosta teeskentelemällä palkkamurhaajaa ja jallittamalla murhia tilaavia kansalaisia jäämään kiinni. Johnson naamioituu taitavasti ja näyttelee kameleonttimaisesti useita erilaisia murhaajapersoonia.

Tähän asti kaikki yllä kerrottu pitää paikkansa todellisen Gary Johnsonin kohdalla. Vuonna 2022 kuollut Johnson sai vuosikymmenen mittaisen uransa aikana kiinni yli kuusikymmentä ihmistä, jotka halusivat ratkaista ihmissuhdeongelmansa palkkamurhaajan avulla. Asiakkaita oli joka yhteiskuntaluokasta ja joka ikäluokasta. Yhden ainoan kerran Johnson heltyi, kun miehensä jatkuvasti hakkaama nainen etsi palkkamurhaajaa päästäkseen ahdingosta. Johnson sai tämän perumaan aikeensa ja järjesti naiselle apua sekä paikan turvakodista.

Tähän tapaukseen Linklater ja Powell tarttuivat, muuttivat sitä ja paisuttivat siitä koko elokuvan mittaisen draaman kaaren. Samalla tarina siirtyi häpeämättömästi ja anteeksi pyytämättä puhtaan fiktion puolelle ja sellaisiin tekoihin, joita oikea Gary Johnson ei koskaan tehnyt. Kiehtova artikkeli feikkimurhaajasta muuntui romanttiseksi komediaksi.

Tärkein Garyn sivupersoona on Ron, vaarallisen oloinen mutta hurmaava toiminnan mies. Ollessaan Ronin hahmossa Gary ihastuu tulevaan asiakkaaseensa Madisoniin (Adria Arjona) ja estää tätä viemästä aviomieheensä kohdistuvaa palkkamurhahanketta eteenpäin. Madisonkin ihastuu, mutta Roniin, ei Garyyn.

Elokuva on Powellin ja Linklaterin vahvaa ja saumatonta yhteistyötä. Herrat ovat työskennelleet aiemminkin yhdessä useassa produktiossa, ja heillä selvästi synkkaa. Powell on pääroolinsa lisäksi ollut tuottamassa elokuvaa ja kirjoittanut teoksen puoliksi Linklaterin kanssa. Mikäli Powell on aiemmin tuttu lähinnä Top Gun: Maverickin (2022) koppavan lentäjäsankarin roolista tai Anyone But Youn (2023) kaltaisista komean könsikkään rooleista, niin teksasilaisnäyttelijän taitojen laajuus, komediallisen rytmin taju sekä luontainen karisma saattavat yllättää.

Powell ottaa täysin suvereenisti haltuun sekä Garyn että yli puoli tusinaa erilaista palkkamurhaajapersoonaa, jotka Gary on luonut erilaisia asiakkaita varten. Erityisesti Garyn itsensä ja huippukarismaattisen Ronin ero on huomattava. Powell luo eron pienillä nyansseilla ja kehonkielellä ja kääntää karismaattisen hurmurivaihteen päälle kuin napista painamalla.

Osa Garyn luomista eksentrisemmistä murhaajahahmoista on lähes Kummeli-henkisen groteskeja, mutta ne täydentävät hyvin palkkamurhaajaa etsivää asiakaskuntaa. Elokuva hyödyntää onnistuneesti toistohuumoria pöllämystyneiden asiakkaiden pidätyskuvilla. Huumorista tekee varsin mustaa se tosiasia, että valtaosa tapauksista on otettu tosielämästä, oli kyse sitten valkoista roskaväkeä edustavasta eukosta, joka tarjoaa murhasta palkaksi vanhaa venettä sekä seksiä, tai teinipojasta, joka tarjoaa kolikoita ja pleikkaripelejä.

Alhainen on monesti ihmisluonto ja moni kakku silkkoa sisältä. Kenestäkään ei lopulta voi tietää, mitä pinnan alla piilee, ja tätä psykologista kaivosta Linklater ja Powell louhivat. Viihdyttävän ja mustan huumorin maustaman romanttisen komedian sisään on upotettu pohdittavaa ihmisyydestä sekä mietteitä siitä, mikä saa ihmiset etsimään palkkatappajaa ratkaisuksi perhe- ja ihmissuhdeongelmiinsa ja auliisti uskomaan, että sellaisia on saatavissa helposti siinä missä pizzalähettejäkin.

Hit Man on Linklaterin tuotannosta dynaamisimpia ja letkeimpiä. Powellin vahvaan yksilösuoritukseen nojaava, tositapahtumia elokuvallisesti ylikorostava ja fiktiota faktan kanssa miksaava teos pitää otteessaan. Loppupuolen tarinallisista ratkaisuista voi olla monta mieltä siinä vaiheessa, kun tarina haarautuu tosielämän tapahtumista kohti täyttä mielikuvitusmaata. Muunnettu totuus palvelee kuitenkin romanttisen komedian lainalaisuuksia, joten se on elokuvan teemaan sopiva.