Kyyniset kolmekymppiset

Richard Linklaterin käsikirjoittama ja ohjaama Rakkautta ennen auringonnousua (Before Sunrise, 1995) oli eräs vuosikymmenensä vakuuttavimmista rakkauskertomuksista. Kahden junassa tutustuneen nuoren Wienissä viettämä päivä konkretisoi nuorta optimismia, rakkautta ja tulevaisuuden uskoa tavalla, jota jopa kyynikon oli lähes mahdotonta kyseenalaistaa suhteessa todellisuuteen. Vastaavaa aitoa ja itselleen rehellistä toivorikkautta on nähty vain aniharvoissa nuorten rakastumista käsittelevissä elokuvissa. Avoimeksi jäävä loppu oli enemmän raikas tuulahdus tulevaan kuin takaportti mahdollisille jatkokertomuksille.

© 2004 Warner Independent Pictures Inc.En lähde arvailemaan niitä perimmäisiä syitä, jotka ovat johtaneet elokuvan tekijät työstämään tarinalle jatkoa. Jatkokertomuksena Rakkautta ennen auringonlaskua on luonnollisesti alkuteokselleen lojaali, mutta niin tyypillisesti edeltäjäänsä hengettömämpi. Mielenkiintoisempaa onkin tulkita elokuvaa roolihahmojensa kehityskertomuksena, eikä pelkästään yksilökertomuksina vaan myös hahmojen edustaman sukupolven kehitystulkintana. Tämän mahdollistaa elokuvien välinen todellinen ajallinen etäisyys.

Siinä missä alkuteosta väritti nuori toivorikkaus, on jatkoteos yhtä lailla kyyninen ja sarkastinen kuin kolmekymppiset päähenkilönsä. Yhdeksän vuotta on kulunut siitä, kun Celine ja Jesse hyvästelivät toisensa Wienin rautatieasemalla. Heidän puolenvuoden päähän suunnittelemansa tapaaminen jäi toteutumatta, kun Celine joutui isoäitinsä hautajaisiin ja Jessen kohtaloksi koitui kaihoisa vaeltelu tyhjänpanttina ja hyljättynä Wienin rautatieasemalla. Kokemuksesta karaistuneena Jesse kirjoitti kirjan, jonka menestys vei miehen Pariisiin promootiokeikalle sikäläiseen kirjakauppaan. Täällä he kohtaavat jälleen.

Elokuva kuvaa tapahtumansa käytännössä reaaliajassa – aika, joka kuluu valkokankaan tapahtumissa kuluu myös teatterinpenkillä. Jälleen elokuva myös rakentuu keskusteluiden varaan taustanaan vankkaa kulttuuriperintöä huokuva kaupunki. Siinä missä alkuteos tavoitti Wienin atmosfäärin osaksi elokuvaelämystä, jatkoteoksessa Pariisin kadut ja kuppilat taantuvat vain keskusteluiden kulisseiksi kuin minkä tahansa vanhan kaupungin valjuuntuneet kiviseinät.

Tarinan jatkon ongelma elokuvana on dramaturgillinen. Rakkautta ennen auringonlaskua on koostettu vain kourallisista kohtauksia ja keskustelu toimii kerronnan ainoana moottorina. Valtaosa Celinen ja Jessen sananvaihdosta jää pinnalliseksi jaaritteluksi maailman tilanteesta, mitä väritetään sarkastisella huumorilla ja aikuisten välisellä leikinlaskulla. Elokuva toki tavoittaa näin varsin todenmukaisesti kahden pitkään erossa olleen henkilön välisen tilan ja siinä hiljalleen tapahtuvan kehityksen kohti henkilökohtaisempaa asiakäsittelyä. Valitettavasti katsojan kannalta elokuva alkaa saada jännitettä vasta päähenkilöiden avauduttua, mikä tapahtuu – kuten tosielämässäkin – vasta pitkän jaarittelun jälkeen. Miksi katsoa valkokankaalta lähes tunnin sellaista keskustelua, jota itse voisi käydä ja kuulla läheisessä kahvilassa?

© 2004 Warner Independent Pictures Inc.Mikäli tekijöillä on ollut taka-ajatuksena korostaa jutustelujen kautta kuvaamassaan sukupolvessa virinnyttä tietoisuutta maailman tilanteesta, on katsojan älyä ja valistuneisuutta selkeästi aliarvioitu. Toisaalta päähenkilöt ovat hyvin aitoja ja moni varmasti kokee ainakin jonkinasteista samaistumista heihin. Nuoruuden optimismin valahtaminen aikuisuuden taipaleella kyynisyydeksi ei suinkaan ole tuulesta temmattua pohdiskelua, mutta elokuvassa vasta päähenkilöiden motiivien ja henkilökohtaisten taustojen selviäminen sytyttää katsojassa syvemmän ja uskottavamman mielenkiinnon koko tematiikkaa kohtaan. Tälle tasolle ylletään mielestäni vain yhdessä kohtauksessa, joka myös rajatun tilansa ansiosta rakentaa henkilöiden ja heidän keskustelujensa välille riittävää dynamiikkaa.

Vasta auton takapenkillä Pariisin liikennevilinän keskellä Celinen ja Jessen välille syntyy se side, joka kykenee käsittelemään heidän kohtaloitaan niin, että alkuteoksen vilpitön elämänilo kääntyy uskottavasti niihin menetettyihin asioihin, jotka värittävät niin monien elämää. Ongelma vain on siinä, että naiivi hetkeen heittäytyminen on nuoren kohdalla tervettä romanttisuutta ja halua, mutta kolmekymppisten kohdalla kyse on koruttomasti vain vastuuttomuudesta.

Loppuratkaisun ryhdittömyys kielikin enemmän tekijöidensä kyvyttömyydestä luodata tarinan perimmäisiä tarkoitusperiä ja puheenvuoroja elämän ja rakkauden moninaisuudesta kuin loi uskoa menetetyn rakkaudenmahdollisuuden toivorikkaalle uudelleensyntymälle.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,2 /6 henkilöä