Valve-unessa kotikatsomo

"Oletko aivan varma, että olet hereillä juuri nyt?", kysyttiin Tiedekeskus Heurekan todellisuusnäyttelyssä vuosia sitten, ja epäilemättä kaikki kunnon filosofit jo muinaisista kreikkalaisista lähtien ovat osanneet epäillä asian oikeaa laitaa. Tällä kertaa ajatusmatsia kohtalonkysymyksen kanssa ottaa videoensi-iltaan tuleva erikoinen aikuisanimaatio Valve-unessa.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Richard Linklater, joka on yksi 1990-luvun independent-elokuvien omaleimaisimmista nimistä. Linklaterin läpimurtotyö oli X-sukupolven tuntoja ansiokkaasti käsitellyt Slacker (1991), mutta hänet muistetaan myös esimerkiksi nuorisokuvauksesta Dazed and Confused (1993) ja intensiivisestä yhden yön interrail-romanssista Rakkautta ennen aamua (1995).

Tällä kertaa Linklater on liikkeellä varsin erilaisin eväin, vaikka mukana onkin hänen aiemmista töistään tuttuja filosofisia teemoja. Valve-unessa kertoo parikymppisen opiskelijapojan (Wiley Wiggins, mm. Dazed and Confused) kohtaamisista mitä korkealentoisimpien ajattelijoiden kanssa, joiden rönsyilevistä elämänviisauksista tarinan ydin koostuu. Puhujiksi on valittu henkilöitä, joilla todella on jotain erikoista sanottavaa - ovatpa he sitten Linklaterin vanhoja professoreita, ystäviä tai kollegoita. Joukossa vilahtelee myös hahmoja suoraan ohjaajan edellisistä elokuvista, jos oikein tarkkaan bongailee.

Tarinan henkilöt ottavat kukin omalla tavallaan kantaa elämän suuriin kysymyksiin samalla kun päähenkilö Wiley yrittää selvittää, mikä absurdien kahvilakeskustelujen, tv-ohjelmien, musiikin ja elokuvien sirpaleista on unta ja mikä ei. Fakta ja fiktio kietoutuvat toisiinsa, kohtaukset seuraavat unien pettämätöntä logiikkaa, jonka mukaan mitä tahansa voi tapahtua. Juuri kun luulet tietäväsi missä mennään, hahmot alkavatkin leijua kattojen yllä tai muuttuvat pilvimuodostelmiksi, joissa lapsen silmin voisi juuri ja juuri erottaa kaksi puhuvaa päätä. Sen paremmin elokuvan päähenkilö kuin sen katsojakaan ei voi varmasti sanoa, missä uneksiminen päättyy ja hereillä olo alkaa. Vai onko se koskaan alkanutkaan?

Valve-unessa on siitä mielenkiintoinen, että se on tehty rotoskopia-tekniikalla, jossa animaatio on piirretty aitojen näyttelijäsuoritusten päälle. Harvalle ohjaajalle tulisi mieleenkään tarttua tähän menetelmään Ralph Bakshin epäonnisen Taru Sormusten Herrasta -animaatioversion (1978) jälkeen, mutta Linklaterin kokeilussa rotoskopia puolustaa paikkaansa vallan mainiosti. Hahmojen ulkoasu häilyy hämmentävästi todellisen ja epätodellisen rajamailla, mikä houkuttelee katsojaa syvemmälle tarinan syövereihin. Voisi jopa väittää, että Valve-unessa menettäisi kaiken uskottavuutensa oikeiden ihmisten näyttelemänä. Animaation visuaalinen ilme tukee uniteemaa tavalla, johon tavallinen elokuva (kenties David Lynchin surrealistisia visioita lukuun ottamatta) ei yksinkertaisesti pysty.

Valve-unessa voi uuvuttaa, jos ei ole sitä tyyppiä, joka pohtii mielellään syntyjä syviä. Siltä on myös turha odottaa helppoa viihdykettä krapulapäivään, sillä elokuvaa ei voi missään nimessä katsoa puolihuolimattomasti. Linklater vaatii katsojiltaan paneutumista, mutta vaivanpalkaksi saa tajuntaa laajentavan kyydin ja paljon pureskeltavaa iltapalaksi. Hae siis aivot narikasta, ota maailmoja syleilevä asento ja antaudu unimaation vietäväksi. Voit olla varma, että tämän lennätyksen jälkeen et enää koskaan suhtaudu uniin välinpitämättömästi.