Malala valkokangas

Pakistanilaisen Malala Yousafzain tarina on uskomaton. Taleban ampui tyttöjen oikeuksien ja koulutuksen äänekkäänä puolestapuhujana tunnettua Malalaa koulubussissa päähän vuonna 2012, kun tämä oli 15-vuotias. Vastoin odotuksia Malala selvisi ampumisesta ja toipui, ja voitti ensimmäisenä teini-ikäisenä Nobelin rauhanpalkinnon 2014 yhdessä intialaisen Kailash Satyarthin kanssa ansioistaan rauhanaktivistina.

Amerikkalaisen dokumentaristi Davis Guggenheimin Malala (2015) on saanut inspiraationsa I am Malala -omaelämäkerrasta. Elokuvassa seurataan Malalan ja tämän perheen elämää Englannin Birminghamissa ampumisen jälkeen, ja muistellaan takaumin aikoja Pakistanissa. Talebanin langettaman pysyvän tappouhkauksen takia perhe ei luonnollisesti voi palata Pakistaniin. Isossa roolissa elokuvassa on myös sadunomainen animaatiokerronta perheen Pakistanin ajoista, jota siivittää Malalan kertojanääni.

Malalan tie rohkeaksi rauhanaktivistiksi ei ole sattumaa. Isä Ziauddin oli edistysmielinen opettaja, joka piti Pakistanissa salaisia kouluja. Hän nimesi tyttärensä afganistanilaisen kansallissankari Malalain mukaan, joka johdatti afgaanikansan voittoon sodassa Englantia vastaan. Ziauddinin ja tyttärensä suhde näyttääkin olevan lämmin ja läheinen, ja isä saa dokumentissa paljolti tilaa. Malala kuitenkin toteaa, että hän itse on valinnut tiensä, eikä isä ole painostanut häntä mihinkään, vain näyttänyt esimerkkiä ja painottanut tiedon ja koulutuksen merkitystä.

Malala vaikuttaakin älykkäältä, nokkelalta ja määrätietoiselta teini-ikäiseltä, joka ahmii tietoa ja taistelee väsymättä tyttöjen oikeuksien puolesta. Luovuttaminen tai uhkailun edessä pelolle antautuminen eivät yksinkertaisesti ole vaihtoehtoja. Traumaattiset tapahtumat ovat tehneet Malalasta sankarin, marttyyrin ja symbolin, joka on ollut jatkuvassa julkisuusmyllyssä viimeiset vuodet. Onpa hänet valittu maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. Median jättimäinen kiinnostus tuntuu hetkittäin ylimitoitetulta, mutta nuori nainen suhtautuu asiaan mutkattomasti ja maalaisjärjellä.

Malala pitää puheita YK:ssa, kättelee maailman johtajia ja vaikuttajia Obamasta Kuningatar Elizabethiin, käy kouluttamassa tyttöjä Afrikassa ja tapaa Syyrian pakolaisia. Samaan aikaan kotona päänvaivaa aiheuttavat totuttelu brittiläiseen kulttuuriin, koulupaineet, kaverit ja pojat. Nobel-voittaja on myös ihan tavallinen teini-ikäinen, joka googlaa kuvia urheilijoista ja hämmentyen naurahtaa kyselyille poikaystävistä. Sympaattiselta näyttää myös Malalan ja tämän veljien keskinäinen naljailu ja perheen arkinen elämä. Näistä hetkistä dokumentti ammentaa kiintoisimmat kulmansa.

Elokuva ei kuitenkaan pääse käsiksi Malalan syvempiin mielenmaisemiin. Hän ei tohdi puhua kokemistaan henkilökohtaisista kärsimyksistä. Talebanin hirmuvallan viime vuosien teot Pakistanissa, koulujen räjäyttämiset, Talebania vastustavien ihmisten julkiset ilmiannot, uhkailut, kidutus ja murhaaminen tulevat ahdistavasti iholle, ja ovat etenkin viime aikojen ääri-islamististen iskujen valossa hyytävän ajankohtaisia ja entistäkin järkyttävämpiä. Malala kertoo, kuinka hän pelkäsi usein isänsä puolesta, joka kritisoi julkisesti Talebanin toimeenpanemaa tyttöjen koulutuksen kieltoa, mutta ennen Malalan ampumista he eivät uskoneet, että kyseinen terrorijärjestö tappaisi lapsia.

Siksi onkin tärkeä muistutus, kun muslimeja olevat Malala ja Ziauddin toteavat, että Taleban ja ääriliikkeet ovat islamin vihollisia, ja että Malalaa ampui ideologia, ei yksittäinen henkilö. Kyse on vallasta, ei uskonnosta. Näistä syistä ihmiset pakenevat tänäkin päivänä massoittain Eurooppaan.

Malalan tarina on todella inspiroiva ja oivallinen esimerkki, miten tuhoisimmatkaan vastoinkäymiset eivät voi pysäyttää idealismin kulkua, vaan päinvastoin vahvistavat sitä. Niin kaunista kuin elokuvan animaatiojälki onkin, rikkovat animaatio-osuudet unenomaisena muisteluna kerronnan rakennetta. Teemoja olisi voinut myös sitoa poliittisin argumentein tiukemmin. Malalan selviytymisen kannalta kriittisten hetkien dramatisoinnin sairaalassa olisi voinut jättää kokonaan pois, sillä sekavat ja houreenomaiset kuvat tuovat mieleen lähinnä sairaalasaippuasarjat.

Jokaisen olisi kuitenkin hyvä nähdä tämä elokuva. Jos 15-vuotias tyttö Pakistanista pystyy muuttamaan maailmaa ja horjuttamaan yhtä maailman pelätyintä terrorijärjestöä puheen voimalla, miksei kuka tahansa muukin?