Häiriötekijä valkokangas

Kotimainen komedia uudisti nahkansa vuosituhannen vaihteen televisiokulttuurissa. Vaihtoehdoksi matalaotsaisille kansankomedioille ja uuvahtaneelle sketsiviihteelle nousi brittikomiikasta innoituksensa repinyt Studio julmahuvi (1998) ja Ihmebantu (2009). Ohjelmien mustanpuhuva huumori löysi yleisönsä hyvin nopeasti.

Sarjojen taustalla seissyt Jani Volanen vei teoksille ominaista tyyliä pitemmälle Q-teatteriin vuonna 2013 tehdyssä Häiriötekijässä. Volanen vastasi esityksen ohjauksesta, mutta käsikirjoitus ideoitiin yhdessä näyttelijöiden kanssa. Yhtenäistä tarinaa näytelmällä ei ollut, vaan kyseessä oli sarja irtonaisia episodeja, joita yhdisti ”häiriötekijän” mukana olo. Hyvän vastaanoton saanut produktio oli osa Q-teatterin jo useamman vuoden jatkunutta nousukautta.

Volanen oli omien sanojensa mukaan hyvin skeptinen, kun ohjaaja Aleksi Salmenperä ehdotti näytelmän elokuvasovitusta. Perusteet ovat vahvat, sillä yhteistyönä syntynyt selvästi lavalle suunniteltu ja rakenteellisesti löyhä kokonaisuus on monessa mielessä pulmallinen sovittaa elokuvamuotoon. Karsintaa on jouduttu tekemään muun muassa pyyhkimällä monologit pois ja luomalla uusia kohtauksia, jotka tukevat paremmin valkokangasformaattia.

Häiriötekijä on sovitusratkaisuistaan huolimatta ryhdikäslinjainen huumorin ja tyylinsä kanssa. Jo Pahassa perheessä (2010) särmikästä komiikantajuaan vienosti väläyttänyt Salmenperä hallitsee absurdiuteen taipuvan mustan huumorin elkeet mallikkaasti. Tämänkään keskellä elokuva ei kuitenkaan täysin onnistu perustelemaan episodielokuvan katkonaista rakennetta.

Parhaimmillaan Häiriötekijä on arkisten tilanteiden värittäjänä. Urbaanin kaupunkilaisperheen isännän egoa raastaa illalliselle saapuva karpaasi metsämies, bisnesluokkaan varatut matkaliput huomataan kadonneiksi, esittelijän sanat alkavat unohtua hiostavassa asiakastilanteessa. Elokuva leikittelee nerokkaasti katsojan samaistumisella tapahtumiin, mutta vie tilanteet samalla epärealistisiin mittasuhteisiin. Tämä ristiriita muokkaa arkipäivän painajaisista unenomaisia vinoutumia, joille nauraminen on sekä puhdistavaa että vapauttavaa.

Muilta osin onnistuminen on vaihtelevampaa. Absurdia luonnettaan tehokkaasti hyötykäyttävät episodit – kuten takaisin sylivauvaksi haikaileva mies tai mielikuvitusystävän hautajaiset – ovat ajatusleikkimäisinä ideoina oivaltavia ja visuaalisesti inspiroivia, mutta jäävät kokonaisuuden keskellä hieman pointittomiksi. Vaikka huumori on kevyesti parasta, mitä kotimaisen elokuvan kentällä on tänä vuonna päässyt kokemaan, ei Häiriötekijäkään täysin välty hutilyönneiltä. Esimerkiksi hienostorouvan siveetön poisnukkuminen on kontrastisen asetelman kautta kulunut, eikä ylilyöty irrottelu onnistu tarjoamaan siihen mitään uutta.

Suurempi ongelma on epämääräiseksi jäävä yhteinen nimittäjä. Elokuvan nimen mukainen häiriötekijä paikantuu ainoastaan valikoiduista pätkistä, joten episodielokuvien rakenteen oikeuttava kaiken nitova kattokäsite jää lähinnä arvailujen varaan. Kokonaisuus ei taivu osiensa summaksi, minkä takia teoskin tuntuu hetkittäin vain sketsisarjan pidemmältä jaksolta.

Alle puolitoistatuntisessa kestossa rakenteelliset ongelmat kuitenkin rasittavat teosta vain nimeksi. Sen sijaan elokuvan kiistämättömät vahvuudet erityisesti omaperäisen ja pistävän huumorin saralla kannattelevat tiivistä mittaa mainiosti. Aleksi Salmenperän riskaabeli ohjaus ei ole missään suhteessa täydellinen, mutta alkuvuoden infantiileille huumoripläjäyksille Häiriötekijä on erittäin tervetullutta vastapainoa.