Raja valkokangas

Ali Abbasin toinen pitkä ohjaus Raja (Gräns) palkittiin pääpalkinnolla Cannesin elokuvajuhlien Un Certain Regard -sarjassa, joten elokuvan saama mediahuomio oli melkoinen. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaavat ohjaajan lisäksi Isabella Eklöf ja kirjailija John Ajvide Lindqvist, jonka novelliin elokuva perustuu. Aikaisemmin John Ajvide Lindqvistin kirjoista on filmattu esikoisromaani Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in, 2004), josta samannimisen elokuvan ohjasi Tomas Alfredson vuonna 2008. Suuren suosion saavuttaneesta elokuvasta tehtiin alkuperäiselle varsin uskollinen ja onnistunut amerikkalaisversio heti tuoreeltaan 2010.

Suomalaisittain ilahduttavaa on, että Rajan tärkeän miessivuosan, peikko Voren roolin, näyttelee Eero Milonoff. Kun vielä muistetaan, että Milonoff näytteli myös nyrkkeilijä Olli Mäestä kertovassa Hymyilevä mies -elokuvassa, joka niin ikään voitti Cannesin Un certain regard -sarjan, voi Milonoffille alkaa sadella enemmänkin kansainvälisiä työtarjouksia. Suomalaiset näyttelijät ovat viime vuosina alkaneet näkyä ilahduttavan paljon suurissakin elokuva- ja tv-tuotannoissa, mutta vielä on ruotsalaisiin nähden kirittävää. Ja ruotsalaisiinhan me aina vertaamme omia saavutuksiamme, mitä sitä peittelemään.

Suomi-kuvaa rakentaa Raja-elokuvassa myös se tieto, että Suomessa asustaa vielä pieni mutta elinvoimainen peikkoyhteisö. Tästä ei edes taannoinen brändityöryhmä olisi voinut laittaa paremmaksi. Mahdetaanko meitä kohta enää ollenkaan pitää sivistyneinä eurooppalaisina ihmisinä? Aivan riemastuttava on kohtaus, jossa peikko Vore murisee laivan buffetissa ruotsalaiselle vanhemmalle rouvalle, joka myös haluaisi maistaa graavilohta. Suomalaisena näin kohtauksessa humoristisessa valossa kuvattuna ruotsalaisten käsityksen suomalaisista vielä luonnontilassa elävinä metsäläisinä, joita käytöstapojen ulkokulta ei ole vielä täysin pilannut. Tai ehkä olen vain reissannut ruotsinlaivoilla väärässä seurassa, mene ja tiedä. Terveisiä vaan sillekin kaverille, joka sammui buffetiin pää lautaselle sievästi asetettuna.

Raja kertoo ihmisten maailmaan sopeutuneen peikkotyttö Tinan (Eva Melander) tarinan itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä. Tina on töissä tullin palveluksessa rajavalvonnassa. Erikoiskykynsä eli erittäin tarkan hajuaistin avulla hän pystyy haistamaan ihmisvirrasta potentiaaliset salakuljettajat. Kun eteen tulee rujon näköinen miekkonen nimeltä Vore (Eero Milonoff), eivät Tinan aistit ja vaistot kykene lukemaan tämän aikeita. Tina tutustuu Voreen, joka kertoo Tinalle, miksi tämä on tuntenut aina olevansa hieman erilainen kuin muut ihmiset. Olisiko syynä se, ettei Tina ole varsinaisesti ihminen ollenkaan?

Raja on monisyinen elokuva, jonka voi katsoa ja tulkita monelta eri kantilta. Se kertoo erilaisuudesta ja itsensä hyväksymisestä sellaisen kuin on, mutta myös valtavirrasta poikkeavien kaltoin kohtelusta ja yhteisön ulkopuolelle jättämisestä, ihmisyyden ja ihmisarvon riistämisestä ja ulkopuolisuuden tunteen aiheuttamasta vihasta ja katkeruudesta. Tina ja Vore ovat kuin saman kolikon kaksi eri puolta.

Onneksi ohjaaja ja käsikirjoittajat eivät ole sortuneet tekemään hahmoista yksiulotteisen hyviä tai pahoja, ja varsinkin Voren peikkohahmo on kiitettävän kompleksinen, välillä jopa humoristinen hahmo. Myös Voren ja Tinan romanssi on kuvattu liikaa siirappisuutta vältellen, kauniisti luontomystiikan kautta sävyttyneenä. Sukupuoliaktia on harvoin elokuvissa kuvattu näin raadollisen paljaana, raastavana tarpeena kuin mitä Rajassa.

Vaikka pääosissa ovatkin kansantarujen rikkaasta kirjosta ammentavat peikkohahmot, kertoo Raja kuitenkin ennen kaikkea ihmisyyden määritelmistä. Mikä on ihminen, mikä taas ei enää kuulu määritelmän sisään? Onko sellainen epäihminen, ali-ihminen, eläin, vai mikä? Miten kohdella erilaisia elämänmuotoja? Entä lajikumppaneitamme? Millä oikeudella ihminen on julistanut itsensä luomakunnan kruunuksi ja ajanut vaikkapa ennen niin elinvoimaiset peikot miltei sukupuuton partaalle? Peikot osaisivat elää sopusoinnussa luonnon kanssa, osana sinä, kuten elokuvan maagisen voimakkaissa, ihmisistä vapaissa luontokuvissa annetaan ymmärtää. Kannattaako hyvää ja pahaa määritellä ihmislajin kautta?

Ihmisyyden määritelmää on elokuvassa ja kirjallisuudessa käsitelty ja pohdittu syvällisesti esimerkiksi Philip K. Dickin novelliin pohjautuvassa dystopia-elokuvan klassikossa Blade Runner (1982), jossa inhimilliset androidit toimivat ihmisyyden mittareina. Androidit olivat luotuja, peikoilla taasen on hieman normaaleina pidetyistä ihmisistä poikkeava kromosomisto. Mutta onko kyseessä virhe vaiko poikkeama, joka antaa kantajalleen ihmisiä paremmat aistit? Rajaammeko hyvinä pidetyt ominaisuudet vain ihmisen geeniperimään? Ja ennen kaikkea, antaako poikkeavuus ylimieliselle lajille nimeltä homo sapiens luvan ja oikeutuksen omiensa, saati muiden, kaltoin kohteluun? Tähän asti ainakin on antanut, sen osoittaa historia.