Kauhu on tullut takaisin
Jos ajattelen kauhugenren renessanssia, pohdin joko mustavalkoisia vampyyri- ja tieteiselokuvia tai vaihtoehtoisesti kultaisen 1980-luvun viiltäviä slashereita, joista moni on noussut kulttiklassikon asemaan. Kyseisten elokuvien asema on kanonisoitunut niin, että niistä pumpataan alinomaa uusia versioita kuin öljyä maasta. Tämä elokuvamarkkinoinnin ilmiö, nostalgia, ei toki rajoitu ainoastaan kauhuun, mutta kauhun kaulassa sen hampaat ovat kuitenkin olleet varsin syvällä viime vuosina. Esimerkiksi nyt lokakuussa ensi-iltansa saa jälleen kerran eräs Halloween (2018) – ei sillä, että sitä pitkäaikaisena Michael Myers -fanina varsinaisesti vastustaisin.
Koska juuri kauhugenressä vanhoja elokuvia on kierrätetty varsin paljon, joku saattaisi sanoa että liikaakin, niin on aina suuri ilo, kun jokin teos ruiskuttaa lajityypin valtimoihin uutta ja ravitsevaa verta. Sitä tekee ehdottomasti yhdysvaltalaiselokuva Hell Fest (2018), joka on kuin rakkauskirje kauhun, ei ainoastaan kauhuelokuvien, ystäville.
Hell Fest on yksinkertainen mutta äärimmäisen viihdyttävä ja esteettisesti miellyttävä elokuva, eräänlainen valkokankaan karmivan hauska kummitusjuna. Tarinan voi kiteyttää yhteen virkkeeseen: joukko nuoria amerikkalaisopiskelijoita viettää kosteaa viikonloppuiltaa Hell Fest -nimisessä kauhuhuvipuistossa, jossa heitä vaanii huvipuiston työntekijäksi naamioitunut kylmäverinen sarjamurhaaja. Huvipuisto on sen asiakkaita pelottelevia ”murhamiehiä” ja muita kammottavia olentoja solkenaan, joten aidolla murhaajalla on otollinen ympäristö soluttautua sekaan ja heittäytyä hirmutekoihin. Nuori tyttö kiljuu kauhusta ja saa puukon sydämeensä, mutta sehän on vain osa huvipuiston teatteria… Eikö?
Elokuva kärsii toki samoista ongelmista kuin niin moni muukin valtavirran kauhu. Juoni on tietenkin laiha, hahmot litteitä ja tarinassa paikoitellen järjenvastaisia aukkoja. Tunnelmaa saattavat latistaa myös elokuvan viimeiset juonenkäänteet, jotka eivät mielestäni sovi teoksen pirtaan. Jos haluaisi oikein tonkimalla tonkia, vikoja löytäisi lisääkin. Minä en kuitenkaan halua, koska Hell Fest on nähdäkseni elokuva, jota ei ole tarkoitus katsoa kravatti kaulassa – ellei sitten ole sattunut pukeutumaan Teksasin moottorisahamurhat (1974) -elokuvan Leatherface-hahmoksi lokakuun lopun naamiaisissa. Hell Fest on päinvastoin elokuva, jonka aikana kuuluu viihtyä ja pelästyä vuoron perään.
Eräs Hell Festin vahvuuksista on se, kuinka hyvältä elokuva näyttää valkokankaalla. Huvipuisto on suorastaan houkuttelevan hieno ja sen kirkkaat värit ja kutkuttavan komeat lavasteet imaisevat katsojan sisäänsä niin, että pelottavia klovneja ja muita hirviömäisiä luomuksia voi melkein koskettaa. Ahtaat kauhukäytävät tuntuvat klaustrofobisilta elokuvateatterin hämärässä, ja aina on luvassa uusi yllätys.
Myös musiikki pitää jännityksen yllä, vaikka täytyy myöntää, että juuri musiikki on suurin tekijä siihen, miksei elokuvasta mielestäni kuoriudu todellista nykykauhun klassikkoa. Jos elokuvassa nimittäin olisi yhtä timanttinen musiikkivalikoima kuin esimerkiksi zombiklassikko The Return of the Living Deadissa (1985), vain taivas – vai pitäisikö sanoa helvetti – olisi rajana.
Toki Hell Fest olisi hyötynyt myös paremmista hahmoista, mutta on elokuvassa toisaalta se hyvä puoli, ettei yksikään hahmo ole myöskään ärsyttävä. Persoonallisin ja sen vuoksi paras hahmo on Bex Taylor-Klausin esittämä Taylor, jossa on ehkä jopa pieni ripaus edellä mainitsemani The Return of the Living Deadin taikaa.
Jos pidät kauhusta, rakastat tätä elokuvaa. Minä rehellisesti sanottuna rakastan kauhua, joten rakastin tätä elokuvaa erityisen paljon, koska juuri jotain tällaista kauhu on kaivannut jo kauan. Jos sen sijaan et pidä kauhusta, et välttämättä saa tästä kaikkea irti, koska Hell Fest on pohjimmiltaan hyvin tyypillinen ja genrensä konventioita noudattava kauhuelokuva, joskin esteettisesti ja tunnelmallisesti poikkeuksellisen hyvä sellainen. Toisaalta voit siinä tapauksessa ainakin samaistua elokuvan päähenkilö Natalieen (Amy Forsyth), joka joutuu Hell Fest -huvipuistoon hieman vastentahtoisesti. Nerokas veto elokuvan tekijöiltä, sanoisin.
Seuraava:
Olavi Virta
Ulkoisilta puitteiltaan pätevä elämäkerta jää päähenkilönsä elämän kuvittamiseksi.
Edellinen: Tyhjiö
Tyhjiö on raikas montaasi luomisen tuskasta, itsessään vellomisesta ja lopulta sovituksesta.