Transformers – Tuhon aikakausi valkokangas

1980-luvun leluihin ja animaatioihin perustuvan Transformers-elokuvasarjan kohdalla kyse on aina ollut puhtaasta toimintaviihteestä, jossa jättiläismäiset muotoaan muuntavat robotit eli autobotit ja decepticonit ottavat toisistaan mittaa Michael Bayn rymistely- ja efektikoneiston jauhaessa maksimiteholla. Niin kova on ollut 1980-luvulla lapsuuttaan viettäneiden vanhojen partojen nostalgian tunne, että elokuvasaleihin on tungeksittu siitä huolimatta, että esimerkiksi Transformers 2 oli luokattoman surkea kyhäelmä, joka viihdytti kuin hammaslääkärin juurihoito.

Mutta toisinaan sinnikkyys palkitaan, sillä harjoitus tekee mestarin tai ainakin kelvollisen elokuvan. Kolmososakin oli jo selvä parannus edellisestä ja neljäs Transformers eli Tuhon aikakausi on sarjan tähän mennessä paras osa. Teos on edelleen turhan ylipitkäksi venytetty ja kaipaisi trimmausta, mutta jokin on nyt vihdoin loksahtanut kohdalleen kuuluvasti loksahtaen.

Nelos-transsin parissa aivot voi laittaa narikkaan hyvällä omallatunnolla. Isolla rahalla röyhkeän häpeämättömästi toteutettu viihde-elämys on sen verran hyvälaatuinen, että lievä persuksien puutuminen haittaa huomattavasti vähemmän kuin monien muiden vastaavien efektimyllytyksien kohdalla. Esimerkiksi Man of Steelin loppumattoman pitkään jatkunut ja tylsä viimeinen kolmannes tai Godzillan tosikkomainen rymistely jäävät lehdellä soittelemaan, kun transsit ottavat näistä odottamattoman yllätysvoiton.

Syitä elokuvan tavallista parempaan osumaprosenttiin on monia. Ensinnäkin Mark Wahlberg sopii pääosaan rähjäisenä keksijänä mainiosti siinä missä Shia LeBeoufin isoksi kasvanut teinipoika oli jo ohittanut parasta ennen -päivänsä. Wahlbergin ja hänen tytärtään esittävän Nicola Peltzin asetelma on kliseinen mutta toimiva.

Karismaattisin näyttelijä on kuten ennenkin ääninäyttelijä Peter Cullen, mies jalon ja traagisen autobot-johtaja Optimus Primen takana. Optimus Primessa ääni on kaikki kaikessa, ja Peter Cullenin loistava ääninäyttely on kantanut harteillaan koko hahmoa ja koko sarjaa aina 1980-luvun piirrossarjan ja -elokuvan kultaisista vuosista alkaen.

Tuhon aikakausi on myös leikattu ja rytmitetty edeltäjiään paremmin. Toimintaa on lyhyiden suvantojaksojen ohella lähes taukoamatta, mutta se on vaihtelevaa ja yksittäiset rypistelyt eivät ole ylipitkiä. Mäiskettä ja menoa on koko rahan edestä niin maatilalla, tutkimuslaitoksen suljetuissa tiloissa, avaruusaluksessa ja Hongkongissa.

Käsikirjoitusta tuskin voi lelurobottien mätön kohdalla koskaan nimittää sanalla realistinen, mutta ainakin elokuvan maailma on nyt pykälän verran uskottavampi ja siinä on enemmän harmaan sävyjä. Yhdysvaltain hallitus on nimittäin tullut järkiinsä sen jälkeen, kun edellisosassa jättirobotit ottivat ja tuhosivat puolet Chicagoa. Kaikki transformersit on julistettu yhteiskunnalliseksi uhaksi ja armeijan erikoisyksikkö pistetty jahtaamaan niitä, mikä olisi kerrankin todenmukainen suhtautuminen. Eihän sillä siviileille väliä ole tuhoaako omaisuuden ja kodin autobot vai decepticon.

Aiemmat osat ovat olleet puhdasta armeijapornoa, jossa on pönkitetty Yhdysvaltain uljaita asevoimia samalla, kun tähtilippu on heilunut. Nyt linja on vaihtunut päin pläsiä lyövään kriittisyyteen, jossa pahin roisto on CIA. Sen ilkeä agentti, julmisteleva Kelsey Grammer tekee hämärää puolilaitonta yhteistyötä ahneiden suurfirmojen kanssa kauppaamalla jahdatut autobotit ahneen keksijän (Stanley Tucci) firmalle. Kaikkea, jopa oman maan kansalaisten murhaamisyrityksiä, perustellaan maan edulla, vaikka kummankin avoimena tavoitteena on repiä tuohta. Linjamuutos aiemmasta yltiöpatrioottisuudesta on melkoinen ja vaikka se vähän naiivi onkin, se yhtä kaikki antaa Transformers-saagalle uudenlaisia sävyjä.

Teos on luonnollisesti CGI-myllerrystä alusta loppuun, mutta stuntteja on pyritty tekemään aidommin. Ainakin mainosjargonin mukaan muun muassa Wahlberg on tehnyt valtaosan stunteistaan itse. Piti tämä paikkansa tai ei, elokuvassa on enemmän kromia ja rosoa aiemman muovisen ja yltiödigitaalisen jälkivaikutelman sijasta. Sekä tietysti dinosauruksia, jättimäisiä robottidinosauruksia.

Fanien suursuosikit, alusta asti mukaan toivotut legendaariset dinobotit tekevät vihdoin ensiesiintymisensä valkokankaalla, ja dinobot numero yksi, tyrannosauruksen muotoinen Grimlock on juuri sitä silmäkarkkia ja elämyksellistä viihdettä mitä pitääkin. Loppujen lopuksi juonella ja muulla on vain toissijainen rooli, se mikä elokuvasta jää mieleen ovat juuri dinobotit. Koko elokuva on oikeastaan yksi suuri ja valtava dinosaurus, joka mylvii ja teutaroi vailla hienovaraisuuden häivääkään, mutta hirmuliskoksi se on yllättävän ketterä dinosaurus, vailla sukupuuton häivääkään.