Pöhötauti vaivaa robottejakin
Taas on kesän ja elokuvallisten lelumainosten aika. Wolverinen ja terminaattorin jälkeen on vuorossa Transformers, jonka alkuperä on 1980-luvun muotoaan muuttavissa robottileluissa. Muutaman vuoden takainen Transformers oli kelpo kesäleffa, eli tarjosi näyttävää rymistelyä ja hattaramaista viihdettä sutjakassa paketissa. Jatko-osa Transformers: Kaatuneiden kosto sen sijaan on saumoistaan ratkeileva suuruudenhullu pakkaus lisää kaikkea mahdollista. Enemmän toimintaa, enemmän huumoria, enemmän tarinaa.
Ohjaaja Michael Baylla ei vain ole hyvä karma jatko-osien kanssa. Miehen debyytti Bad Boys (1995) oli onnistunut toimintakomedia, mutta Bad Boys II (2003) kaksi ja puoli tuntia pöhöttynyttä tylsyyttä. Nyt sama toistuu Transformers-sarjan kanssa. Eniten ihmetyttää rönsyilevä ja päätön viiden pennin scifi-juoni, johon käytetään aikaa runsaasti. Tämänkaltainen elokuva kun toimisi hyvin sujuvasti etenevällä ja yksinkertaisella tarinalla. Pääosassa kun ovat talon kokoiset robotit, jotka muuttuvat eri ajoneuvoiksi.
Liian paljon ruutuaikaa annetaankin edellisessä osassa tavatuille Samille (Shia LaBeouf) ja Mikaelalle (Megan Fox). Tietysti heidän kauttaan tarinasta saadaan inhimillisesti kiinnostava, mutta hahmot ovat kauttaaltaan tylsiä ja robotitkin on tässä elokuvassa inhimillistetty. Liikaakin, sillä huumoria revitään muun muassa robottien päästämistä liekkipieruista, jalkaa hässivästä pikkurobosta ja dementoituneesta robovanhuksesta, joka pieree laskuvarjoja. Sekä kahdesta teräspallosta, jotka sattuvat roikkumaan jättirobon jalkovälissä.
Huumorin kyllä ymmärtää, onhan kyseessä (mies)lastenelokuva. Muuntyylisessä elokuvassa hurtit huonoudet varmasti toimisivat, mutta Bayn vakavaan otteeseen ne eivät istu. Ja vakavuushan Baylla tarkoittaa loputtomia kuvia mustista helikoptereista ja hidastuksia armeijan miehistä. Fetissinomainen aseiden, armeijan ja auringonlaskujen estetisointi alkaa sekin olla jo hieman kaluttu juttu ohjaajan repertuaarissa, vaikka parhaimmillaan Bayn aseporno toimiikin kympillä.
Tarinan keskiössä on opiskelemaan lähtevä Sam, joka löytää vanhoista vaatteistaan palan AllSparkia, transformersien Graalin maljaa. Tämän takia opiskelusta ei tule mitään, mutta kampukselta ehditään ottaa mukaan täysin turha sivuhahmo, joka pyörittää avaruusoliorobotteihin keskittyvää nettisaittia. Ja aikaa on katsoa miten Samin äiti käyttäytyy syötyään marihuanaleivoksia. Vastaavia rönsyjä tarinassa on ties kuinka paljon, ja lopussa päästäänkin jo jumalallisiin sfääreihin Egyptin pyramideilla. Puhtaaksi campiksi homma ei kuitenkaan mene, mikä on jo sääli. Hieman häröruuvia tiukemmalle kiertämällä olisi lopputulos voinut olla komean kahjo eepos. Nyt se on suurimmaksi osaksi vain tylsänpulskea teknologiademo.
Kautta linjan elokuva on tietysti kaunista katseltavaa, mutta liika on liikaa vaikka muutama toimintakohtaus toimiikin julmetun hyvin. Tietokoneella tehtyjen robottien saumaton upottaminen villisti liikkuvaan ja Bayn tyyliin muutaman sekunnin välein vaihtuvaan kuvaan on saavutus sinänsä, mutta liian usein saadaan katsella lähikuvia epäselvistä robotinosista.
Elokuvan loppu on tapaus sinänsä. Sitä ennen Autobotit, ne hyvät robotit, ovat lepäilleet liikaa laakereillaan Samin ja Mikaelan säntäillessä paikasta toiseen Decepticonit kintereillään ja toimintakin on ollut hieman paitsiossa. Lopussa tarjolla on kuitenkin järjen tuolta puolen loputtoman tuntuinen ja jättimäinen sotakohtaus armeijan, Autobotien ja Decepticonien välillä. Kohtauksessa räjäytetään muun muassa tuhannen gallonan bensapommi, jonka järjestelyt veivät seitsemän kuukautta, eikä kymmeniä minuutteja kestävässä kohtauksessa ole yhtäkään paikallaan pysyvää hahmoa tai kameraa. Tätä on jo pakko ihailla, vaikka elokuva itsessään aika pommi onkin.
Toimituskunnan keskiarvo: 1,3 / 3 henkilöä
Seuraava:
Kauhea kankkunen
Parhaimmillaan elokuva tavoittaa varsin aidosti liikaa voimajuomaa nauttineen miesporukan kohelluksen.
Edellinen: Tieto
Tiedon täyteen ahdettu juoni kiihtyy edetessään ja muuttuu samalla jatkuvasti typerämmäksi.