Tove valkokangas

Tove Jansson (1914–2001) lukeutuu kansainvälisesti tunnetuimpiin suomalaistaiteilijoihin. Erottamattomasti muumeihin liitetystä Janssonista on useimmilla jonkinlainen mielikuva, mutta suurelle yleisölle hän lienee ihmisenä heikommin tunnettu. Tältä osin Tove Janssonista kertovalle Tove-elokuvalle on jo yleissivistävä tilauksensa samaan tapaan kuin oli Touko Aaltosesta kertovalle Tom of Finlandille (2017).

Tove on suomalaisruotsalaisena yhteistuotantona tehty elokuva, johon on Suomen mittapuussa käytetty tavallista enemmän rahaa. Tämä näkyy lopputuloksen ylöspanossa. Pieteetillä tehdystä elokuvasta huokuu pyrkimys kansainvälisille markkinoille, joilla elokuvalle on varmasti paikkansa, sen verran tunnettuja muumit maailmalla ovat.

Taiteilijoiden elämäkertoja tehdään karkeasti kahdesta näkökulmasta: joko keskittymällä taiteilijan elämään yrittäen avata häntä ihmisenä tai keskittyen taiteilijan työhön pyrkimyksellä raottaa hänen luomistyötään. Elokuvia tehdään pääasiassa ensin mainitusta näkökulmasta. Syy on ilmeinen. On helpompaa kertoa ihmisestä ja hänen elämänsä tapahtumista kuin yrittää päästä taiteentekijän mielenmaisemaan luotaamaan luovan työn taustalla olevia vaikuttimia. Tämä on sikäli absurdia, että useimmat taiteilijat haluavat tulla muistetuiksi töistään, eivät omasta henkilökohtaisesta elämästään. Eivät näkökulmat toki sulje toisiaan pois, sen osoitti viimeksi Virpi Suutari dokumentissaan Aalto, joka avasi niin Alvar ja Aino Aaltoa ihmisinä kuin heidän luovaa työtään.

Zaida Bergrothin ohjaamassa ja Eeva Putron käsikirjoittamassa Tovessa luotetaan vahvasti henkilönäkökulmaan. Elokuvassa avataan Tove Janssonia, ei niinkään hänen taidettaan. Kehdosta hautaan etenevän tietosanakirjamaisen elämäkerran sijaan Tovessa on viisaasti Helenen (2020) tavoin tehty tiukempi aikarajaus. Janssonin elämästä kerrottu reilu vuosikymmenen ajanjakso alkaa sodasta ja päättyy suhteen alkamiseen Tuulikki Pietilän kanssa. Keskiössä ovat Janssonin ihmissuhteet, rakkauselämä ja ohdakkeinen ura kuvataiteilijana. Muumit jäävät sivulauseiden tuherteluksi.

Taitelijaelämä ja aloittelevan taiteilijan onnistumisen tarve ja arvostuksen kaipuu ovat tutuksi tulleita teemoja lukuisista taitelijakuvauksista, mikä on synnyttänyt taitelijatarinoiden ympärille omat kliseensä, joita toistetaan turhankin usein. Näin käy myös Tovessa.

Tove Janssonin tiedetään urallaan tehneen muutakin kuin piirtäneen muumeja, joista hänet kuitenkin tunnistetaan ja muistetaan, koska muumit ovat Janssonin tuotannon luomisvoimaisinta ja sisältörikkainta antia. Mistä muumit tulivat ja miten ne Janssonin mielenmaisemassa syntyivät, jää ainakin elokuvan osalta arvoitukseksi.

Tämä on sikäli mielenkiintoista, että elokuvan tapahtuma-aika ajoittuu Janssonin elämässä ajanjaksoon, jolloin hän muumit käytännössä loi. Jansson kirjoitti ensimmäisen muumikirjansa, Muumit ja suuri tuhotulva, talvisodan aikana ja kenties tunnetuimman muumikirjansa Muumipeikko ja pyrstötähti heti jatkosodan jälkeen. Kirjan teemat ja vertauskuvallisuus sotaan eivät ole mitään sellaista, joka olisi syntynyt merkityksettömänä sivuprojektina. Elokuvassa Janssonin kirjoittamista ei tuoda käytännössä lainkaan esille vaikka hän elokuvan kuvaamana ajanjaksona kirjoitti useamman muumikirjan.

Jos muumit olivat elokuvassa luodun tulkinnan mukaan Janssonille pöytälaatikkoprojekti taidemaalariuran rinnalla, niin herää kysymys, mikä sai ja motivoi Janssonin jatkamaan muumien parissa? Siinä vaiheessa, kun muumisarjakuvat alkoivat elättää häntä, vastaus on tietysti ilmiselvästi taloudellinen, mutta muumeista kumpuavaa sisältörikkautta ei tällä selitä. Taustalla lienee ollut luomisvimma, jota elokuva raottaa vain muutamassa ohikiitävässä hetkessä tarinan matkatessa ihmissuhteesta toiseen.

Tom of Finlandissa Dome Karukoski onnistui yhdistämään taiteilijan henkilökuvaa ja luomistyötä. Zaida Bergrothilla näkökulmat eivät nivoudu yhtälailla yksiin. Toki taitelijat sekä heidän elämänsä ja uransa ovat erilaiset, mutta monilta keskeisiltä seikoiltaan Janssonin ja Laaksosen tarinoissa ja taiteessa on yhdistävät tekijänsä. He ovat saman aikakauden taiteilijoita, joiden tunnetuimissa töissä näkyvät sodan varjot sekä oma identiteetti ja sen etsiminen, minkä pohjalta he tekivät tahoillaan täysin uniikkia taidetta. Molemmat saivat tunnustusta vasta myöhemmällä urallaan ja ovat kansainvälisesti tunnetumpia kuin täällä Pohjolan perällä aina osataan ehkä edes ymmärtää.

Molemmat taiteilijakuvaukset ovat suomalaisessa elokuvassa ja kulttuurikentässä tärkeitä elokuvia, joiden arvottaminen riippuu valituista näkökulmista ja niiden painotuksista. Tove on elokuva heille, jotka pitävät taitelijaelämää korostavista henkilötarinoista, kun taas Tom of Finland on aavistuksen enemmän elokuva heille, jotka kaipaavat sukellusta taiteilijan luomistyötä ruokkineeseen mielenmaisemaan. Toki ajankuviltaan pieteetillä tehtyjen elokuvien parissa viihtynevät kaikki aihepiiristä ylipäätään kiinnostuneet.