Miami valkokangas

Ohjaaja Zaida Bergroth ja käsikirjoittaja Jan Forsström lukeutuvat maamme kiinnostavimpiin elokuvantekijöihin. Forsström on ollut käsikirjoittamassa Bergrothin molempia aiempia ohjauksia Skavabölen pojat (2009) ja Hyvä poika (2011) sekä ohjannut itse kirjoittamansa Silmäterän (2013). Kaikissa mainituissa elokuvissa perhesuhteet ovat olleet kerronnan ja jännitteen keskiössä, eikä heidän uusin yhteistyönsä Miami tee poikkeusta. Tällä kertaa pääparina ovat sisarukset, jotka lapsina ajautuivat erilleen ja kohtaavat toisensa jälleen aikuisina.

Bergroth on elokuvillaan osoittanut olevansa visuaalisesti lahjakas ja tarkka kertoja, jolla on silmää kerronnan nyansseille, mikä palvelee erityisesti henkilökuvien syventämistä. Bergrothin ja Forsströmin elokuvien perusteella olettaisin, että Forsström rakentaa harkiten tarinoiden henkilöitä syvyyssuunnassa jo käsikirjoitusvaiheessa ja elokuvakerronnallisessa viimeistelyssä painopiste on Bergrothilla. Johtopäätös juontuu puhtaasti heidän elokuvistaan, sillä kaikissa niissä hahmot on rakennettu vastaavalla pieteetillä, mutta Forsströmin itsensä ohjaamassa Silmäterässä elokuvakerronnallinen viimeistely ei ollut Bergrothin elokuvien tasolla.

Miamissa pääosasisarukset on luotu taiten. Molemmat hahmot on kirjoitettu huolellisesti ja hahmojen syventäminen tehdään elokuvakerronnan kautta tarinan sisällä ja sen ehdoilla. Hahmojen lopullinen vaikuttavuus saavutetaan vielä erinomaisilla roolitöillä. Krista Kosonen luo impulsiivisesta Angelasta värikkään traagisen hahmon ja Sonja Kuittinen kasvattaa vakuuttavasti ujosta Anna-tytöstä asiat haltuunsa ottavan nuoren naisen.

Miami pelaa vahvasti niillä osa-alueilla, joilla Bergrothin ja Forsströmin elokuvat ovat ennenkin onnistuneet, mutta vieläkään aivan kaikki palaset eivät loksahda paikalleen. Visuaalisesti Bergroth on kehittynyt entisestään ja kuva-ilmaisultaan Miami on vaikuttava elokuva. Kämyiset klubit, takahuoneet ja huoltoasemat piirtävät tyylitietoisesti Suomesta kuvaa, jota harvemmin kotoisissa elokuvissamme on ainakaan onnistuneesti hyödynnetty.

Harmillisesti Miami kuitenkin kompastuu tarinassaan siihen samaan, johon moni suomalaiselokuva on ennenkin kompuroinut. Ja se on rikollisuuden tuominen draamaelokuvan ylimääräiseksi jännitteeksi. Suomessa ei ole esimerkiksi Ruotsin tavoin vakuuttavaa rikoselokuvien perinnettä, eikä meillä ole muutamia tv-sarjoja, kuten Sorjosta, ja Jussi Hiltusen Armotonta maata (2017) lukuun ottamatta tehty juuri mitään vakavaa rikosgenren saralla vaan puuhasteltu lähinnä höyrypäisten Vares-elokuvien parissa.

Tämä rikoselokuvan perinnöttömyys näkyy ennen kaikkea siinä, että vaikka kuinka vakavilla aikeilla elokuviin tuotaisiin järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyviä sivujuonteita, lopputulokset ovat lähes poikkeuksetta aiheuttaneet lähinnä myötähäpeää, mikä on rapauttanut elokuvien kerrontaa kokonaisuutena. Kuten Tiina Lymin Äkkilähdössä myös Miamissa liikaa tilaa saavat rikolliset jäävät sivupolkuna turhaksi painolastiksi, joka olisi pitänyt pudottaa ajoissa pois. Miamin kaltaisessa vakavassa draamassa tämä vielä korostuu.

Angelan velkojen kautta rakennetut kytkökset rikollisiin olisi voitu hyvin jättää tarinan varjoihin tuomaan lisänsä sisarussuhteen jännitteisiin ilman, että rikolliskuvioille olisi annettu sen enempää näkyvää tilaa. Tavoitteena on varmaankin ollut lisäjännitteen haku, mikä osoittautuu lopulta kuitenkin täysin tarpeettomaksi, sillä sisarsuhteessa on aivan riittävästi jännitettä kantamaan pitkän elokuvan, varsinkin kun sisarsuhde on hyvin kirjoitettu ja tulkittu.

Miamissa säilyy loppuun asti kiehtovasti mysteeri siitä, onko sisarsuhteessa kyse vain toisen hyödyntämisestä vai aidosta välittämisestä tai yhteen kiedottuna molemmista. Tämän tematiikan tutkiminen on elokuvan ehdoton voimavara, jonka rinnalla muu on ylimääräistä rönsyä. Yksinkertaistaminen käsikirjoituksessa ja fokuksen rajaaminen entistä tiukemmin sisaruksiin olisi palvellut lopputulosta.

Miami on hieno ja kotimaisesta valtavirrasta poikkeava elokuva, mutta edelleen Bergrothilta ja Forsstömiltä jään odottamaan sitä lopullista onnistumista, jossa ne kaikki palaset loksahtavat paikoilleen. Tähänastisten elokuvien perusteella onnistuminen on enää ajan kysymys.